Ihmismassat tulevat päälleni ja vieraat henkilöt tönivät minua ja kaatavat juomiaan päälleni. Kukaan ei huomaa minua.
Valot välkkyvät hurjana ja sokaisevat välillä silmäni. On paha olo. Silti pompin hulluna muiden joukossa, jotten jäisi ulkopuolelle. Minä kuitenkin olen jo. En vain halua myöntää sitä.
Jotkut yrittävät puhua minulle, mutten saa mitään selvää heidän puheestaan. Minäkin puhun vierailla kielillä - en ymmärrä omaa kieltäni.
En tiedä miten olen saapunut pimeyden, valojen ja äänien maailmaan. En tiedä miten voin päästä pois. Yritän vain selviytyä tunnista tuntiin, mutta pikkuhiljaa kaikki alkaa käydä niin raskaaksi, etten tiedä jaksanko enää nouta ylös, kun jälleen kaadun lumiseen hankeen. Siinä on niin hyvä olla.
Tänään meinasin saada ahdistuskohtauksen ja menin hyperventiloimaan invavessaan syötyäni metrilakuja. Oksensin lähinnä vettä vessanpönttöön ja vihasin peilikuvaani. Vihasin itseäni niin paljon.
Minulla olisi tänään ollut mahdollisuus 3h jumppaan. En mene En jaksa. En pysty. En halua enää koskaan liikkua sängystäni. Olen niin järkyttävä, etten halua, että kukaan enää näkee minua. Minulla ei ole oikeus olla yhtään mitään. Ahdistus ja masennus on palanneet luokseni. Mieli tekisi oksentaa kaikki sisuskalut pois, mutten halua jäädä kiinni vanhemmilleni. Niinpä tyydyn vain vihaamaan itseni, mikä tuhoaa minua pikkuhiljaa sisältä päin. Tää viha lamaannuttaa mut. Haluan palata sumuun, jonnekin missä ei ole ajatuksia ja missä vain laihdun. Kauan mä voin enää jaksaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti