Mummo

Missä mun uni on? Toivo aamulla kouluun pääsemisestä hiipuu samaa tahtia, kun kellon viisarit tikittävät armottomasti eteenpäin. Minä tuijottelen seiniä ja tajuan yhtäkkiä kaipaavan mummoani. Mummo kertoo olevansa yksinäinen ja kaipaavansa seuraa. Minä itsekkäistä syistä johtuen välttelen sinne menoa. En halua kertoa asioistani tai joutua syömään pikkuleipiä, joita mummo minulle välttämättä haluaa tuputtaa. Mummo haluaa auttaa. Tiedän hänen tarkoittavan hyvää. Hän on liian hyvä. En minä riitä hänelle. Viallinen päästään pimahtanut lapsenlapsi. En halua rasittaa hänen mieltää minun pinnallisilla ongelmilla. Silti tiedän hänen haluavan kuulla Jakaa vuosikymmenten tietämyksiään, mutta minä ahdistun ja tunnen oloni nurkkaan ajetuksi. Kysymykset tuntuvat liian henkilökohtaisilta.
Miksi haluan taistella minua rakastavia ihmisiä vastaan? En halua näyttää heikkouksiani heille. Paljastan heikkouteni väärille ihmisille, jonka jälkeen oloni on kuin rakkauttaan tunnustaneella ja räkäistä naurua vastakaikuna saaneella.
Olen luonut mummolle kuvaa, jossa olen kiltti koulussa menestyvä. Nyt kuvan tuhoaminen tuntuu vastenmieliselle. Kertoa, että koko kuva on valetta, eikä siinä mikään ole totuutta. Kaikki kuvan ainekset on revitty jostain kauniista valemaailmasta, jonne kaipaisin. En minä halua joutua rikkomaan niitä kauniita kuvia, kertomalla, kuinka rakkaudella minua varten tehdyt letut joutuivat posliinijumalan kylmään otteeseen. Kuinka viikonloppuni menevät alkoholia liikaa käyttäessä. Ja kuinka viikot käytän itseinhoa keittäessä sekä kuolemaa kaipaillessa.
Yritän antaa mummolle mahdollisuuden. Ottaa sen ensimmäisen askeleen ja mennä hänen luokseen. Elämä ei ole liian pitkä. Joskus vielä tulee kaduttamaan liikaa, jos käytän tilaisuuteni käyttämättä, joten pakko yrittää.

Hädässä ystävä tunnetaan

Kun susta tuntuu, ettet enää mahdu hengittää - mitä teet? 
Happi varastetaan sulta. Kuka sen vie?
Kaikki ympäröivä repii sua hajalle, etkä sä enää pysty vaikuttaa mihinkään. Yrität takertua johonkin olemattomaan ja piiloutua elämältä. Sulkea silmäsi, mutta painajaiset seuraavat sua suljettujen silmien taakse.
Sä et näe eteenpäin. Olet sokea vieraassa maassa. Etkä ymmärrä kieltä, eikä kukaan halua auttaa sua. Olet jo yrittänyt juosta niin monesti. Nousta ylös kaatuessa. Mutta kun sulla ei ole enää voimaa juosta, eikä nousta kaatuessa. Mitä sitten tehdään? 

Aamulla lintsasin ruotsin tunnin. Taistelin itseni puolilta päivin hereille, jotta pääsisin vanhojen tanssitreeneihin. Tuijotin naama ilmeettömänä itseäni peilistä, kun yritin peittää liian tummat silmäpussini. Join liikaa kahvia ja söin suklaata.
Lähdin kulkemaan koulua kohti tyhjänä ja turtana. Sytytin tupakan ja oksensin tahattomasti kahvia maahan. Kurkunläppäni taas kunnossa.

Illalla kirjoitin ohjaajakaverille viestiä; Pystyisikö hän etsimään jonkun toisen tekemään näytelmäkerhoon koreografiaa? 
Siitähän se ilo irtosi. Hänestä varmaan tuntuu epäreilulle, kun sysään kaiken vastuun hänelle. Olen pahoillani, että ongelmani joutuvat koskettamaan hänenkin elämäänsä. Yritin selittää hänelle, kuinka voimani ovat aivan loppu ja olen täysin rikki. Kerroin psykologikäynneistä ja lääkityksestä.
En vain voi uskoa hänen vastaustaan ja suhtautumistaan. Hän sai minut tuntemaan, kuin olisin täysin epäonnistunut ihminen ja kaikki olisi omaa syytäni. Ehkä kaikki onkin. Olemme olleet joskus lähes parhaita kavereita, mutta jossain kohti kasvaneet vähän erilleen. Silti ajattelin hänen edes näyttävän jotain ymmärrystä minua kohtaan.
"Jos meet "ei jaksa oikeen välittää" asenteella niin ootan vaa mihi se sit johtaa"
Lause melkein nauratti. Olisin voinut viiltää ranteet saman tien auki ja nauraa kyyneileideni seasta.
"Tähän se johtaa"
En jaksa tällä hetkellä aihetta enempää avata, mutta lausahdus: Hädässä ystävä tunnetaan. Tuntuu jotenkin todellisemmalle kuin koskaan aiemmin.

Sain eilen illalla vihdoin avauduttua kaikista ongelmistani jollekin kaverille. Sanotaan häntä vaikka ystäväksi. Se hän on. Minun ainut ja paras ymmärtävä ystävä. Joka itsekin on hieman hassu päästään. Hän ei yritä moralisoida minua tai muuttaa mua mihinkään suuntaan. Hän kuunteli kaiken ilman turhia "oivoi. Voi sua raukkaa. Koita jaksaa." - kommentteja.

Itkin paitani märäksi tässä illan myötä. Loppujen lopuksi lähdin ulos viemään roskia ja sytytin tupakan. En jaksanut enää yrittää peitellä tupakointiani. Isi kysyi kävinkö röökillä, kun haisin sille niin paljon sisälle tullessani. Vastasin joo.
Pahin ahdistus ja itkukohtaukset on toivottavasti jo selätetty. Kiitos ystävän ja äidin. Yritän vain selvitä tän illan loppuun.
Tsemppiä teille kaikille ihanille siellä. Toivottavasti teilläkin on joku ihana ystävä jolle puhua kaikesta. <3- Kida
ps. Päivän kysymys: Kun oksentelua aina silloin tällöin harrastava tyttö jätetään yksin kotiin, mitä tapahtuu?

Waiting for the miracle

Kun osaisinkin muotoilla ajatukseni tekstiksi. Kirjoittaa taitavasta sanoilla leikkien, mutta eipä musta taida olla edes siihen. En tiiä. Oon ehkä hieman kammoksunut kirjoittaa blogiin pariin päivään. Tuntenut huonommuutta, kun kaikki muut tuntuvat osaavan kirjoittaa niin paljon taidokkaammin. Välillä tuntuu, että tila ei riitä täällä blogimaailmassakaan. Kaikki sanat on jo käytetty ja mä vaan varastan niitä muilta. Mutta kun musta tuntuu samalle, kuin niin monista muista. Ei kai se oo kielettyä kirjoittaa omasta näkökulmasta samoista aiheista? Huoh. En ees tiiä mitä selitän.

Mielialat vaihtelee tiuhaan tahtiin. Pahoja kaamosvaiheita ei onneksi ole tullut, mutta ei tää kai oikeen elämääkään oo. Välillä tuntuu, että ajatuksia ei ole ollenkaan ja sitten havahdun koomastani, kun ne hyökyy tsunamin lailla sekoittaen kaiken mielessäni.

Olin tänään sählypelissä. Pelin jälkeen mentiin abc:lle syömään, kun koulu oikein sponssani meille heseruokaa. En syönyt. Ei edes tehnyt mieli. Hain kaupasta megiksen ja litkin sitä, tuijotellessa inhoontuneena muiden syömistä. Ettekö te tajua, että se kaikki kertyy reisiin ja vatsaan jajja? Ei vaan. Koen jotain sairasta mielihyvää, kun nään muiden ihmisten syövän ja lihovan. Ainakin olen sitten jotakin pienempi.

Helpompi hengittää

Tänään tuskassa revin itseni ylös seitsemältä, huonosti nukutun yön jälkeen. Vahvaa kahvia. Nopeasti.
10.30 mulla oli psykologi. Vähän jännitti, kun edellisestä ajasta oli jo niin kauan. (Lähinnä pelkäsin, että joku huomaa minun livahtavan psykologin huoneeseen ja piripää-Kida huhut ottaisivat vallan.) 
Sain juteltua ja kerrottua asioitani. Ahdistus meinasi iskeä kesken rentoutusharjoituksen, mutta psykologilta poistuessa mieli tuntui pitkästä aikaa kevyemmälle.
Seuraava käynti sovittiin 2.2. Mua vähän jo etukäteen pelottaa, että nää käynnit loppuu. Mua pelottaa, että mut vaan jätetään tyhjän päälle. En haluaisi vaihtaa psykologiakaan samantien, nyt kun jonkinsorttinen luottamusside on synnytetty.
En tiiä saisko näin sanoa; mutta mua tavallaan pelottaa "parantua". Emmä tiiä oikeen mitä ees tarkoitan parantumisella, mutta kai jotain et tulisin jotenkin iloiseks ja onnelliseks normaaliks reippaaks koululaiseks.(<-- Kuulostaapa kamalalle. Tyhmä mieli) Oon elänyt tässä kaaoksessa ja mielen mustuudessa jo niin pitkään, et kun se viiän multa pois, niin en tiiä mitä mulle jää. Tyhjä aukko olisi valtava, kaiken sekoilun poistuessa kuviosta. Millä mä täytän sen aukon? Iloisilla ajatuksilla ja kukkasillako? 
Söin himassa karkkia ja porukat haki pizzeriasta mättöruokaa. Olin jo aivan valmis bulimioimaan yksin himassa, kun muutama kaveri pyys istuu iltaa ja dippailee vihanneksia. Väsytti. Emmä meinannut lähtee, mutta onneksi pakotin perseeni ulos. Ei tästä illasta olisi tullut muuten yhtään mitään, mutta nyt mulla oli hauskaa(ko). Nauroin vedet silmissä, meikit levinneenä huonoille jutuille. Välillä tosin huomasin nauravani vedet silmissä, vaikkei mua edes naurattanut ja mieli veteli jossain kaukana. Kuitenkin olin päälle päin ihan normaali nauravainen sekopää ja melkein sisällekin päin.

Päätettiin lähteä pulkkamäkeen. Oli hauskaa olla taas lapsi ja riehua hyvässä seurassa. Välttelin parhaani mukaan yksin jäämistä, jottei tumma aalto nielaisisi mua. Ja niin mä taistelin itseni voittajana himaan.
Nyt olo olisi lähes hyvä, jollei ajatukset päivän kaloreista ja sisälläni kertyvästä läskistä vaivaisi niin paljon. Parempi päivä kuitenkin.
Öitä <3 - Kida

Pretender

Eli hommathan lähti aivan käsistä edellisen tekstin jälkeen ja ahminta otti aivan jälleen otteensa. Sitten sitä kummarreltiin vessassa ja pohdittiin miksi on niin ruma läski. Eilinen ei mennyt lainkaan paremmin ja aivan liikaa ruokaa jäi sisälle. EIlen koulusta tullessa käperryin peiton alle itkemään.
Tänään en päässyt ohjaukseen asti, koska sain hetken olla yksin himassa ja mieluummin ahmin ja oksensin kotona. Ei jestas nyt! Missä on terve järki?

Tänään oli tapaaminen lääkärin kanssa. Inhosin tuota mieslääkäriä. Hän oli nuori mies, joka näytti lähinnä jollekin puolsulle, eikä todellakaan koulutetulle lääkärille. Ääni oli matala ja käheä ja musta tuntui, kun hän olisi lukenut kaikki kysymykset suoraan oppikirjasta. Äidin mielestä hän oli boheemi, minusta ällöttävä.
Oli ehkä virhe ottaa äiti mukaan, kun en kehdannut ihan todellisia tietoja kaikista mun ajatuksista antaa.
"Kuinka usein sä oksennat?"
"No... ehkä kerran viikossa" Jepsjeps.
Sain kuitenkin reseptin kouraan ja huomenna tämä tyttö aloittaa Escitalopram Actacis 10mg käytön. Ehkä se auttaa. Toivon, että auttaisi, kun ei tästä elämästä tule tällähetkellä lasta eikä paskaa. Huomenna pitäisi myös suunnata labroihin. Ainakin hyvä syy paastoilla.
Olen nyt myös virallisesti lopettanut voimisteluryhmäni ohjauksen, sekä kokkikerhon. Tyttökerho mulla vielä ois, mutta niinkuin voitte lukea en sinne hirveästi tänään mennyt. Kaverit vähän ihmettelee, kun näin seinään lopetan kaiken, mutta ei ne hirveästi kehtaa kysellä, enkä mä muutenkaan kertoisi. Heitän jotain läppää "Kerkee ryypätä enemmän" Yolo666
Kutsu tuli lauantaiksi baariin, mutta ei mun vanhemmat tule mua päästämään. En mäkään ees oikein jaksaisi, mutta mut on vaan niin helppo houkutella bailaamaan. Kun se ajatus on kylvetty, niin se itää aivan sairasta pikavauhtia. Oivoi. Kieltäytyminenkin käy aina vaan vaikeemmaks, kun kaikki aina olettaa mun tulevan. Mä oon se porukan "bilemittari", joka on semisti rappiolla, eikä hallitse millään lailla sopivasti ottamista. 
Onhan se hauska heittää läppää mun juomisesta, mutta todellisuudessa en vaan kestä itseäni, enkä maailmaa ympärilläni joten pakko vetää aivan perseet. Jostain syystä mulla on aina rystyset auki tai mustelmilla kostean illan jälkeen, kun olen jossain kohti humalan keskivaiheilla raivostunut maailmaan ja lyönyt seinään. Olishan se kumminkin aivan liikaa olla iloinen ja onnellinen edes yhtä iltaa. Se on fakta. 

Mielen taistelu

"En mä saa unta, mutta öitä äiti." Enkä mä unta saanutkaan. Sitten kun vihdoin aamuyön koleudessa nukahdin näin häiriintyneitä unia ja heräilin vähän väliä siihen, kun oli liian kylmä tai kuuma. Taisin välillä herätä ihan vaan itkemäänkin tai etsimään rytmiä häiriintyneelle hengityksellenikin. Janokin piinasi pitkin yötä, kun oli syönyt suolaisia sipsejä. Läskiahdistun kaivoin mieltäni, eikä aamun sarastaessa edes vatsa tuntunut keveämmälle. Pystyin tuntemaan sen rasvamössön sisälläni, eikä ahdistus ottanut laantuakseen.
"En oo pitkään aikaan nukkunut näin huonosti"
"No jos nukut ekat tunnit. Pääset mun kyydillä puolkakstoista koululle"
"Joo"
Niin mä sitten klo 7 jälkeen nukuin neljä lähes onnistunutta tuntia, jonka jälkeen raahauduin äidin kyydissä koululle. Koulupäivä oli turha, enkä oppinut mitään. Kuuntelin luentoa monikulttuurisuudesta. Harmi, että luentoa pitänyt kenialainen ei oikein suomea osannut, enkä tajunnut lainkaan hännen pointtiaan yhtään mistään.
Koulun jälkeen lähdin kaverilleni M:lle, joka oli perjantaina saanut avaimet uuteen yksiöönsä. Tuntuu hyvälle, kun vihdoin jollakin kaverilla on oma asunto. Oikeastaan olin aika kateellinen. Minäkin haluan oman pienen koloni! Mutta ainakin jokin paikka, missä vanhemmat eivät ole hengittämässä niskaan ja tupakalla voi käydä milloin haluaa.
M:lle mukaan tuli vanha luokkatoverini, jonka kanssa ollaan oltu välillä ihan ok kavereitakin. Jossain kohti tilanne kuitenkin meni todella ongelmalliseksi, eikä syksyn jälkeen olla vaihdettu juuri sanaakaan. Tuntuu inhottavalle, kun tiedän, ettei hän arvosta minua ollenkaan, mutta silti jaksan uskoa, että ajan kanssa meistä voisi ehkä vielä tulla ihan toisillemme puhuvia tuttavia.
Mielelle teki hyvää ottaa lepiä masunnolla (<- Niinkuin paikkaa päätin alkaa kutsumaan). Maata vain patjalla ja juoda puolikas siideri. Olisi pitänyt ehkä mennä urheilemaan, mutta toisaalta kai pitää yrittää pitää sosiaalisiakin suhteita yllä.
En ole syönyt muuta kuin kukkakaalia ja kaalia. Tuntuu hyvälle, vaikka viikonlopun kalorit ahdistavatkin älyttömästi. Kaapissani oleva sipsipussin loppu kummittelee. Käsi meinaa avata laatikon -> lyön sitä. Voi kun en sortuisi. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Olisi pakko oksentaa ja sitten itkeä. Oi pidä mieli pintasi minä pyydän. Mitä jos kuitenkin...

Turn the page ... please

Koko päivän olen vain odottanut, että tämä päivä olisi ohi. (...että kaikki olisi ohi.) Harmikseni en kuitenkaan osaa vauhdittaa ajankulkua, vaikka sitä kuollakseni toivoisinkin.
Olen pohtinut ahdistukseni syitä. Miettinyt alkoholin käyttöäni ja yrittänyt pohtia missä kohti perjantai-iltani mustenee täysin. Jälleen pelkään, että olen tehnyt tai puhunut jotain typerää, mitä en vain muista. Todellisuudessa kukaan ei luultavasti välitä paskaakaan siitä, että olen ollut surkeassa kunnossa, koska niin on varmasti suurinosa muistakin. Silti saan tehtyä tällaiset asia älyttömän suuriksi möröiksi päähäni. Ahdistun ja vihaan itseäni. Ehkä ensi kerralla osaan ottaa rauhallisemmin? Jeah. Katotaanko?
Eilisen tekstin jälkeen selvisin vielä pari tuntia ilman ahdistusta, ennen kuin se palasi kylmänä ja synkkänä päälleni. Meinaan kuristua sisältä päin. (Lähes toivoisin, että kuristuisin.) Mitä ahdistuksen syihini tulee, niin varmaan eniten ahdistaa se, etten minä lainkaan tiedä mitä haluan ja pilaan kaiken hyvän ympärilläni. Työnnän ihmiset pois, kun he tulevat liian lähelle, tain päinvastoin jään roikkumaan ihmisiin, jotka eivät halua minua lähelleen. Oma keho ahdistaa älyttömästi, mutta sitä en koskaan halua mainita ahdistukseni syyksi. Kyllä mä tiiän mitä saisin vastaukseksi: "Sä ole täysin normaali kaunis nuori naisenalku" "Höpöhöpö, et sä ole lihava." blaablaa. 

 Oon syönyt aivan älyttömästi ja ollut aivan liian saamaton, että jaksaisin poistua edes sängystäni. Nyt pohdin kuinka kauan voisin olla syömättä ja kaikke muuta faktap-paskaa.
Huoneeni on sotkuinen ja reppuni haisee viinalle; pitäisi pestä se. Hiukseni haisevat oksettavalle ja tuntuvat karheille ja takkuisille. Huomenna pitäisi selvitä kouluun, mutten tiedä miten onnistun siinä. Inhottaa kun kaikki tuntuu niin pahalle. Haluan pakoon täältä - nopeasti!

Minä perjantaina xd #liikaakontrastiakoskatunnistuspelko

Party

Torstai mentiin kaalikeiton voimalla ja eilinen alkoholin. Kaverilla oli 18v synttärit joita juhlistettiin vuokratussa mökissä. Dj, valoja, ihmisiä ja alkoholia. Voin sanoa, että oli loistavat bileet. Paljon ihmisiä, eikä yksin tarvinnut jäädä missään kohti murehtimaan.
Suurinosa illasta meni mielestäni ihan nappiin, mutta jossain kahden aikaan muistini katoaa aika totaalisesti. Niin oli kadonnut jalkanikin, kun olin kerrostalon rappusissa kaatunut turvalleni, josta muistuksune nyt musta leuka.
Loppuillan tapahtumat ovat todella hämärän peitossa, sillä mun piti jäädä mökille yöksi, mutta olinkin jostain syystä päättänyt lähteä jatkoille, mutta en päässyt sinnekään asti, vaan sammuin puolitutun sängylle. Aamuinen herätys oli aika karu, kun yritin pohtia missä ihmeessä olen ja miten sinne päädyin.
Äiti ei ollut kovin ylpeänä, kun saavuin vielä humalassa kotiin. Hups. 
Kaloreita en halua edes miettiä. Monen päivän edestä kumminkin. 15lonkerossa kaloreita on aavistuksen verran liikaa. Nyt kuitenkin olen niin väsynyt ja rikki, ettei ahdistus tunnu kovin pahalle, vaikka suolaista darraruokaa onkin tullut vedettyä.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Ghost writer

Voi miten paljon enemmän haluaisin tänään kirjoittaa jonkun toisen päivästä. Jonku sellaisen päivästä, jonka päivä on mennyt hyvin ja hän kokenut onnistumisen, sekä onnellisuuden tunteita. Minulta tuollaiset tunteet ovat pysyneet kaukana. Täysin tavoittamattomissa.
Aamulla en selviytynyt kouluun, vaikka ensimmäinen tuntikin alkoi vasta puolilta päivin. Niin minä makasin sängyssä ja kyynelehdin, kunnes äidin useista pyynnöistä turtuneena nousin ylös. Pistin pari keksiä poskeen. Vähän leipää. Ja jogurttia. Hmm. Oksentamaan.
Koko päivä on mennyt epämääräisiä asioitia ahmiessa. (Mm. 200g suklaarusinoita, jotka varastin kaapista) Oksennettua on tultu enemmän, kuin pysyn enää perässä. Silti aivan liikaa ruokaa on jäänyt elimistööni, mutta toivon kovasti, että kalorit on kuitenkin pysynyt kulutksessa oksentamisen ansiosta.

 Huomenna juttelemaan opolle ja ensiviikon keskiviikkona terveydenhoitajan ja koululääkärin juttusille, jolloin lääkäri kirjoittaa reseptin ilmeisesti masennuslääkkeisiin.
"Musta tuntuu samalle, kuin olisin juonut itseni ihan älyttömään humalaan ja olisin juuri kaatunut rankan reissun jälkeen sängylleni nukkumaan, mutta sitten mun pitäisikin nousta ylös. Kaikki äänetkin tulee jostain kaukaa, eikä niistä oikeen saa selvää." Yritin selittää äidille miltä musta tuntuu.
On vaan niin voimaton olo. Niinkuin jo aiemmin mainitsin, niin mun pitäisi karsia niitä ohjauksia, mutta sekin vaatii niin paljon töitä. Pitäisi selittää ohjaajaparille - joka ei tule ymmärtämään - ja löytää joku tuuraamaan mua. Sehän on huomattavasti helpommin sanottu, kuin tehty.

Nyt kuitenkin toivon saavani unta, että huomenna jaksaisin kahdeksalta koululle. Ainakin kävin äsken suihkussa, mikä on hyvä selviämisen merkki.

Mummolakäty

"Paska päivä" Niin mä aamulla kaverille vannotin ja niinhän tää päivä olikin.

Yöllä heräsin itkemään, kun ahdisti niin kovasti mennä aamulla matikan ja ruotsi tunnille. Ahdisti se, että oli niin paljon hoidettavia asioita yhteen päivään.
Aamulla herätessäni meinasin käpertyä lattialle makaamaan, mutta sain itseni väsyneen ilmestyksen koululle asti.
Matikan tunti oli hirveä. Vilkuilin kelloa ja keräsin itseäni muutaman minuutin välein, etten alkaisi itkeä. Miksen vaan tajua mitään? Kaikki taululle laitettavat asiat muuttuu pelottaviksi möngertäjäisiksi ja opettajan sanat puuroutuvat eriskummalliseksi mössöksi. Miten sitä voi ymmärtää? (Ja nyt oli vasta kurssin esittelytunti) Välitunnin alkaessa ilmoitin opettajalle, etten pääsisi seuraavalle tunnille, kun olisi aika opolle. Köhköh. Niin mä sitten lintaisilin toisen tunnin ja join pahaa purukahvia taukotilassa pysyäkseni hereillä.
Ruotsin tunti ei ollut lainkaan parempi. Minä yksin ykkösten kanssa. Tuntuu, että kaikki tuijottaa.
"Mitä toi tekee täällä?" "Ruma läski" Niin ne vilkuilee minua tyhmää lasta ja mä tuijotan tiukasti taululle, samalla kun haron hiuksia ja yritän saada niistä vähemmän likaisen näköiset.
"Tällä kurssilla tehdään sitten paljon paritöitä, enkä mä halua nähdä ainuttakaan mutrusuuta, kun käsken teidät parin viereen." Voiko ihmistä saada ahdistuneemmaksi? Pakko mennä puhumaan opolle, josko saisin jättää noi parisetit joillekin muille. Ei oo mikään ongelma parityöskennellä hyvien ystävien kanssa, mutta että joku ventovieras sanataituri. Ä-ää.

Koulun jälkeen suuntasin mummolaan. Mummo ei ollut kotona ja siitähän se helvetti irtosi. Ruokaaruokaaruokaa. Oksennusoksennusoksennus. Lisää ruokaa. Hehe. Käynpä ostamassa kiinalaista. En ees muista mille ruoka maistui. Nopeasti kaikki suuhun ja takaisin kakomaan vessanpöntön ääreen. Pahaa oloa. Mikään ei oiken maistu millekään, eikä mitään tee erityisesti enää edes mieli. Silti pakko syödä! Lupauksia viimeisestä oksennuskerrasta ja vartin päästä lupauksen kumoaminen. Ilmoitin jokaiseen kokoukseen, etten pääse paikalle, kun mulla on migreeni. Ohjaajaparillekin ilmoitin, etten pääse ohjaukseen migreenin vuoksi. Voihan vittu nyt! Niin mä sitten 6h bulimioin yksin mummollassa ja söin kaapit tyhjäksi. En mä tiiä taaskaan mitä mä teen. Ajattelisi, että nyt kun en sitten mitään velvollisuuksiakaan hoitanut, niin voimia riittäisi ja olisi levännyt olo. Voitte arvata; Ei muuten ole! Nyt mä lihon ja ahdistun. Kotona oli pakko saada vielä kaakaota ja keksiä. Hmm. Vähän suklaata.
En tiiä mitä huomisestakaan tulee, koska ei tää olo tällä hetkellä tunnu mitenkään erityisen kukoistavalle. Läskiahdistukset on nousseet jälleen suurina pintaan, mikä aiheuttaa jatkuvaa ruuan ja urheilun pohtimista, mikä taas aiheuttaa suurta ahdistusta ja kasvattaa entisestään totaalisen romahtamisen riskiä. (+mun vaatimukset itseäni kohtaan on varsinkin urheiluja kohtaan vähintäänkin epärealistiset ja sit kun en millään jaksa toteuttaa sekopäistä urheilusuunnitelmaani, niin se luuseriolo on moninkertainen ja samoin itseinho)

Äidinkin kanssa juteltiin jälleen, kun itkin äsken sänkyni laidalla. Lohdutti ja oli ymmärtäväinen. Mä en oikein olisi aiemmin osannut uskoa, että äiti osaisi ymmärtää noin hyvin. Jotenkin musta tuntui, että mulle naurettais selän takana, kun oon tällanen heikko paska. Iskänkin kommentit masentuneista ihmisistä on ollut välillä aika loukkaavia, mutta nyt sekin vaan yrittää auttaa omalla kömpelöllä tavallaan. On ne rakkaita..
Äiti aikoo kertoa mun joillekin opettajille, et oon vähän alavireinen, kun ei ne koulussa mun "tilanteesta" mitään tiedä. Ehkä ihan hyvä idea. Kai? Ehdotteli noi vanhemmat, että pitäiskö mun näitten kerhojen ja jumppienkin ohjaukset jättää tältä keväältä, että jäisi edes vähän voimia koulunkäyntiin. Mut mistä mä sit saan rahaa vetää pään täyteen? Lupaili noi sit jotain kotihommia, mistä voisin saada vähän tienestejä.
 Milloin tää mun elämä on mennyt tällaseks? Millon musta tuli tämmönen vammanen ihmisraato, joka ei meinaa pysyä elämässä kiinni enää millään? Nytkin yritän vaan tsempata itseäni perjantaihin asti ja olla tekemättä typeryyksiä, jotta pääsisin juopottelemaan kamujen kaa.

Maku paranee

Tänään tsemppasin itseni kouluun. Eikä ollut edes paha koulupäivä. Selvisin ihan kivasti, vaikka jouduinkin syömään kaksi kalapuikkoa ja hieman perunamuussia. Ihmetystä herätti kuitenkin kavereiden kommentit:
"Näytät tosi pirteälle tänään" "Säkin vissiin oot koulumotivaation kerännyt." "Oot jotenkin tosi ilosen olonen" En oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Hehe. Jepjep.

Sain varattua ajan opolle torstaiksi. Äiti käski mainitsemaan mun mielialavaihteluista ja siitä, että oon käynyt juttelee psykologille. Kertomaan myös, että mun uniongelmat ovat osasyitä mun koulun poissaoloihin. En haluisi.
Huominen ahdistaa ja vähän meinaa itkettääkin*. (<- *Huominen ja iltapala, jonka söin) Pitäisi uskaltautua matikan ja ruotsin 2kursseille, mutta mulla on vahva aavistus, etten millään jaksa ainakaan molempia kantaa kunnialla maaliin saakkaa. En ainakaa tällähetkellä. Kummalakaan noista kursseista ei edes ole ketään mun kavereita ja joudun laittamaan itseni nöyryytettäväksi ykkösten eteen. Jippii.

Koko huominen päivä pitää muutenkin kulkea erilaisista kerhoja sun muita koskevista kokouksista kokouksiin. Pitäisi pohtia huomisen ruokailutkin. En oikein haluaisi syödä mitään, kun pitää pitää välipäivä urheilusta. Mummoa kuitenkin pitäisi moikata ja siellä joutuu aina syömään...
Oon vähän sekasin ja rikki jo valmiiksi ja nyt on vasta maanantai. Tekisi vähän mieli ahmia, mutta yritän pitää järjen päässäni. Perjantain kalorit ahdistaa etukäteen, kun pitää lähteä ryyppäämään ja juhlimaan kaverin synttäreitä. Haluisin nähä sitä yhtäkin, mutten kehtaa sitä vaatimalla vaatia tulemaan. Pitkä matkakin ja kaikki... enkä oikein tiiä oisko mulla pokkaa yövyttää sitä meilläkään. Aamut ei oo mun vahvuuksia. Vitsi miten vaikeeta tää elämä.

Päiväni piristys. xd

Just do it

Ruokailut meni tänään melkosujuvasti. Ei tullut vedettyä övereitä, eikä muutenkaan sekoiltua niin tavanomaiseen tyyliin. Pääsin jopa kuluttelemaan kaloreita step-aerobicin ääreen. (Vähän jäi kyllä huijaajaläski-olo, kun en tunnin jälkeen jäänyt vielä tanssilliselle teematunnille.) Pitäisi yrittää ottaa alku aina varovasti, etten rikkoisi itseäni heti alkuun, mutta enhän mä sellasta osaa. Se on kaikki tai ei mitään. Jos ei tunnin jälkeen meinaa oksentaa ja jalat pettää alla, kuntoilua ei lasketa. Hmm... pitäisikö ehkä yrittää vähän höllätä näitä kehittävän urheilun kriteerejä? Reidet ainakin niin kipeät, jo eilisenkin jäljiltä, että huhhuh. Kauan kaivattua herkkua. ;)
Huomenna pitäisi mennä kouluun. Enköhän mä sinne selviäkin. Ruokailu ahdistaa, enkä halua sinne. Pitää yrittää vaan kadota takavasemmalle, kun muut kaverit lähtevät syömään kalapuikkoja. Mutta muuten mun pitäisi selvitä koulussa koko koulupäivä.
Olen pysynyt tämän päivän lähes normaalin rajoissa. Ei ole liiemmin ahdistanut ja muutenkin ihan normipäivä. Toivoisin et näitä tulisi enemmänkin. Laihduttamisenkin kanssa motivaatio aika hyvissä. Tulee kunnon flashbackejä parin kevään taakse. Muistan vielä hyvin, kuinka koukuttavaa se oli, kun näit painon laskeneen tai kun saatoit lähes tuntea, kuinka kalorit paloivat kehossasi hyvän treenin jälkeen. Miksi matkan laihuuteen pitää vaan olla niin pitkä ja vaikea?

 Eilen katsoin Secret Between Friends ja kyllä siinä lopussa muutama kyynelkin tipahti. Hups.

Deep Water

Voi miksi niiden piti tulla jo kotiin. Voi miksi? Haluan oksentamaan heti. Hyi. Pystyn tuntea, kuinka kaikki se iljettävä rasva kerääntyy vatsaani ja ympäri kehoani. Varmasti pystyn. Vaikea pysyä aloillaan. Vilkuilen jatkuvasti kelloa ja pohdin jotain hyvää tekosyytä, minkä varjolla voisin kadota alakerran vessaan. Äiti ilmoittaa lähtevänsä käymään nopeasti autolla keskustassa. Tilaisuuteni. Laitan radion päälle ja katoan vessaan.

Aamulla olin kahden vailla; söisinkö vai paastoaisinko? Totesin kuitenkin, että minulla on vielä varsin hyvin aikaa miailla rauhassa, ennenkuin loppuperhe saapuisi viiden aikaan kotia. Niinpä popsin suuhuni herkkuvanukkaita ja karjalanpiirakoita. Siirryn vessaan, kun yhtäkkiä tajuan, etten saa mitään ulos. Pakokauhu. Pakotan itseni sylkemään edes muutaman riisin palan vessanpönttöön. Mikä häpeä. Mikä lihava lapsi. Lähden circuittiin.
En ole treenaillut ikuisuuteen ja jotenkin silti ajattelin, ettei mun kunto mihinkään laskisi. (Itsensä huijaamisen mestari. Hehe) Niinpä ensimmäisellä kierroksella annoin kaikkeni, jonka jälkeen henki ei meinannut tasaantua millään. Sykkeeni pomppi jossai yli 200 ja mustat pilkut seikkailivat päässäni. Oksennuskaan ei ollut kaukana. Seuraavan kierroksen keskityin vain hengittämään ja niin myös kolmannen. Hienoa suoriutumista. Suoritukseni tuntuu heikolle ja säälittävälle, mutta ainakin oli paha olo ja kädet tärisi, kun lähdin talsimaan kotia kohti. Kai siitä oli jotain hyötyä.
Iltaruokailuhan/iltapala meni sitten ihan vituiksi. Jauhelihasalaattia, taco-sipsejä, viinirypäleitä, glögiä, vanukas, vehnäleipää ja kaikenmaailman höttöjä. Pieniä pukluja sinne tänne, mutta mitä ne hyödyttää. Läski lapsi.
Katson Secret Between Friends ja Hunger Point:ia. Netti vaan ei ota millään toimiakseen, joten tämä elokuvien katsominen menee aika ränkkäilyksi.
En pysty lopettamaan kaksoisleukani repimistä, ei se aina ole ollut noin pehmeä ja höttöinen. Se saa luvan lähteä! 
Ps. Paino alkaa taas hilautua parempaan suuntaan. Hitaasti, mutta kumminkin.

Dear Darkness

No niin eli; vuorokausi yksin kotona! Joskus en olisi voinut vastustaa kiusausta pitää valtavia kotibileitä, juoda alkoholia ja nauraa ystävien ja tuntemattomien seurassa. Nyt oksennan yksin vessassa ja pelkään tappavani itseni. Olen pitänyt itseni kiireisenä katselemalla leffoja (mm. Titanic.. :DDlöl) Pelkään ajatuksiani liikaa. En kai mä oikeasti olisi kykeneväinen tappamaan itseäni. En kai? Itkin hetki sitten vessassa, kun ajatus siitä, kuinka voisin niin helposti lopettaa tämän kaiken, iski niin lujaa ja todellisena. Meinasin jo soittaa jonkun tänne paikalle, että pysyisin hengissä, enkä tekisi mitään typerää. Sitten tajusin, ettei mulla ole oikein ketään kelle soittaa. Paistoin karjalanpiirakoita oksennettavaksi.
Seitsemän aikaan ryhdistäydyin ja laitoin parille kaverille viestiä, josko he olisivat halunneet tulla tänne naukkailemaan ja viettämään iltaa. Kukaan ei kuitenkaan halunnut juoda alkoholia, enkä minä halunnut katsella kenenkään kasvoja selvinpäin. En mä jaksaisi. En mä jaksa nähdä ihmisiä ja leikkiä, että kaikki on okei.
Aamulla en ollut englanninkokeessa, kun en siihen saanut torstaina yhtään luettua. Itkin vaan siellä sängyssäni. Onneksi äiti ymmärsi. Nyt molemmat kokeet pitää vaan suorittaa uusinnassa. Ihan kun siitä mitään tulisi.
Koko päivän olen siis syönyt älyttömiä määriä kaikkea mahdollista. Kurkku alkaa olla jo aika kipeä tästä oksentamisesta ja yritän jokaisen oksennuskerran juoda mahdollisimman paljon vettä, etten aivan kuivuisi. Otin äsken melatoniinia, että mua alkaisi illan aikana edes väsyttää.
 23.20 alkaa herolta californiacationi. Pohdin tekisinkö kolmannen pussin poppareita. Kai se melatoniini on jo siihen mennessä imeytynyt? Tänään on mennyt jälleen liikaa tupakkaa. Tavallaan olen ihan iloinen, etten asu yksin. Eihän siitä tässä kunnossa tulisi yhtään mitään. Pilaisin terveyteni rippeet muutamissa viikoissa aivan täysin.

Tsemppiä teille kaikille rakkaille lukijoille siellä. <3
EDIT/ Ruokajatkoa: riisiä ja kanamöttöä, minipizzaa ja suklaata. Että saisin naamani turvoksiin näin iltamyöhään. 

Wash it all away

Seison katolla köysi kädessä. Olen jo solminut köyden pään savupiippuun. Tuuli sotkee hiuksiani ja repii vaatteitani, mutta minun ei ole kylmä. Minä rakastan tuulen kosketusta, samalla kun hitaasti hiivin katon reunaa kohti, karhea köysi kädessäni. Kurkistan varovasti maata kohti. Huokaisen ja pujotan köyden kaulaani. Pelkäänko? En tiedä, mutta kyyneleet alkavat hiljaa valua kasvojani pitkin. "Anteeksi äiti." minä kuiskaan. Ojennan vasemman jalkani katon reunan yli ja yhtäkkiä en tiedä liukastunko vai pudottaudunko tahallani, kun paniikin lailla yritänkin saada käsillä köydestä kiinni, ennenkuin se murtaa niskani, mutta on liian myöhä. Herään pimeässä ja kylmässä huoneessani. Huokaisen raskaasti ja käännän märät kasvoni toiselle puolen tyynyä.

Aamuni alkoi herätyskellon melskeeseen. Se ilmoitti minulle, että olisi aika vetää hymy kasvoille ja askeltaa -30 asteen pakkaseen kohti koulua ja psykologian koetta. Pakokauhu ja ahdistus valtaavat mieleni. Hiivin vanhempini huoneeseen.
"Tota.. En oiken valmistunut tähän psykologian kokeeseen, kun - kun ajattelin, että englanti tarvitsisi enemmän harjoitusta. Ja, kun... Siihen mulla olis aikaa lukee enemmän, niin ajattelin sitten lukea siiheen..." Mumisen ja selittelen häipessäni pää painuksissa pidättelen kyyneleitäni.
"Tiiätkö. Mä oon vähän pettynyt suhun. Sulla oli koko loma aikaa lukea, mutta sä et edes yrittänyt." Joo kyl mä tiiän äiti.

Nukun yhteensä 14h. Syön skyriä ja juon kahvia. Yritän lukea englannin kokeeseeni. Isi yrittää tsempata ja kertoo, ettei hänelläkään mennyt koulu kovin kukoistavasti.

Aika laittaa naama ihmisen näköiseksi. Hiukset ovat jo menetyt, koska en jaksa peseytyä. Odotan jo lähes innolla treenejä pitkästä aikaa. Lihaskuntoa. Saisi läskit liikettä. Yhtäkkiä kuitenkin romahdan. Käperryn lähes hysteerisenä itkemään sängylleni. En pysty ajatella lainkaan tulevaa. Mä en tiedä, miten ihmeessä tuun selviämään arjesta. Ei mulla ole voimia toimia kerhonohjaajana ja tehdä kausisuunnitelmia, samalla, kun yritän saada selvää matikantehtävistäni ja kituutan itseäni erilaisilla ruokaongelmillani. Kyyneleet sotkevat meikatun naamani, joka jo valmiiksi oli väsynyt ja apea. En mä päässyt treeneihin, mä vaan itkin sängyssä.
Myöhemmin äiti löytää minut itkuisena sängystäni ja kyselee oloa.
"Miten mä voin selviytyä koulusta, kun en selviydy edes suihkusta?" Kysyn kyyneleideni seasta.
Äiti miettii, josko jotkin masennuslääkkeet oikeasti olisi kokeiltava vaihtoehto, kun ei mun omat voimat enää riitä. Ehkä ne auttaisi. Toivon, että auttaisi - edes jokin.

Illalla ahminta ottaa vallan. Vesirieskaa. Karkkia, vaikka minun piti olla ehdottomassa karkkilakossa, mutta se siitä. Kaakaota, taateleita, hapankorppua jne. Oksennus. Lisää ruokaa, karkkia. Uudestaan vessaan. Helvetti.

Muu perhe lähtee huomenna pääkaupunkiin oopperaan. Mä en jaksanut. Itken vaan mieluummin kotona. Liikaa valintoja; miten voin toteuttaa huomisen päiväni. Suuren luokan Mia-juhlat niistä varmasti tulee. Vaikea valinta mitä kaikkea sitä ostaisi. Ehkä joisin alkoholia. (Parasta olisi, kun saisin yksin poltella.) Ehkä leipoisin. En vaan haluaisi käyttää kaikkia rahojani ruokaan, joka kumminkin päätyy väärää kautta takaisin posliinijumalan kylmään syleilyyn. Paras vaihtoehtohan olisi kutsua kaveri tänne yöksi, mutta pelkään, että romahtaisin hänen nähden tai kertoisin, miten huonosti minulla oikeasti menee. Sehän luulisi mua ihan pipipääksi, eikä haluisi olla mun kaveri enää. Ainakaan se ei osaisi lohduttaa tai auttaa mua millään tavalla, joten mitä suotta. Mieluummin istun turpa kiinni omassa paskassani.

Äsken olin kuulevani vuotta nuoremman siskoni - sanotaan häntä, vaikka Y:ksi - oksentamassa vessassa. En voi uskoa, että Y oksentaisi. Hänellähän on aina ollut niin hyvä itsetunto ja plaaplaa. Nyt hän on alkanut käydä kuntosalilla, mutta ei kai hän alentuisi oksentamaan. Ei kai? Miten mä voisin edes puuttua asiaan. Neuvoa parhaan tekniikan? Mahdollisesti. Pitää seurata tilannetta. Rakkaitani en tähän helvettiin halua päästää.

 

Never gonna change

En oikein tiedä mistä kertoisin. Kaikenlaista on tapahtunut, vaikkei aikaa olekaan kulunut juuri lainkaan.
 Eilen olin jälleen psykologin juttusilla. Olisin täysin unohtanut tapaamisen, ellei äitini olisi siitä muistuttanut. Minä tietenkin muserruin jonkin verran ajatuksesta, että ensin pitää mennä juttelemaan psykologille - jossa tyhmät kyyneleet aina meinaavat karata silmistäni - ja sen jälkeen lähteä nauramaan kavereiden kanssa. Niinpä itku silmässä vaadin vanhempiani heittämään minut sekä psykologille, että pois, vaikka heillä oli muutakin hommaa. Ajatus kävelemisestä tuntui kuitenkin mahdottomalle. (<-- ??)
Psykologi kyseli kaikenlaista ja yritti kartoittaa minun ongelmiani. Keskutelimme jatkosuunnitelmista jne. Hän ehdotti, että minun pitäisi käydä viidesti viikossa puhumassa hänelle. Tämä sai mut melkein karkaamaan ovesta. Ei mulla oo niin paljon sanoja. En edes tiedä mitä kaikkea haluaisin kertoa. Psykologi on onneksi hyvin kokenut ja tietää kyllä asiansa, vaikka osa kommenteista kuulostikin aika kärkkäille ja hän takertui vääriin asioihin. Minä en juuri saanut sanoja suustani ja suurimmanosan ajasta nielin kyyneliäni tuijotellen ikkunasta pihalle. Seuraava käyntini on vasta parin viikon päästä, koska en kokenut tarpeelliseksi, että alkaisin käymään hänen luonansa tunnin ajomatkan päässä. Ei mulla ole aikaa..
Eilinen mökkireissu oli kaikinpuolin kiva. Kisakatsomomme oli paras ikinä, enkä varmaan ole koskaan ollut niin liekeissä jostain pelistä. En edes ollut aiempia otteluita seurannut, mutta se ei kyllä menoa haitannut. Ruoka aiheutti ahdistusta, mutta yritän uskotella, että kurkku ja kukkakaali ei lihota. Tacokanajuustosalsapeti kyllä lihottaa, mutta ehkä en syönyt sitä liikaa. 1 ja puoli joulutorttua tuli kanssa pureskeltua, mutta syljin suurimmanosan takaisin lautaselle. Namnam. Unta en kyllä mökillä saanut ennen aamuseitsemää, vaikka kaikki muut nukahtivatkin jo ennen viittä.
Tämä päivä ei sitten olekaan mennyt niin hyvin. Aamulla söin ruisleivän ja kotona jouduin syömään jauhelihapihvin pitaleivän kanssa + lisukkeita. Kaiken tuhosi kuitenkin 4 (!!) joulutorttua, joita lohturuokailin. Kaikkea en kuitenkaan niellyt ja osan kävin puklaamassa posliinisankarin syliin.

 Huomenna alkaa jälleen koulu ja kokeet, enkä tiedä miten pystyn käsittelemään tätä ahdistusta. Ei mun voimat vaan yksinkertaisesti riitä. Mua alkaa itkettää samantien, kun avaan psykologian kirjat. Itkettää etten ole aiemmin panostanut, enkä osaa nytkään. Itkettää, kun luen sivun vihostani, mutten muista lukemisen jälkeen sanaakaan. Ei tästä koulusta tuu kyllä yhtään mitään. Lihavuus ahdistaa myös äärettömästi ja musta tuntuu, ettei musta voi ikinä tulla laihaa. Haluaisin perua vanhojen tanssit, koska en halua mennä nolaamaan itseäni tanssimekossani, kun käteni tursuavat. Kyllä mä tiiän, että työtä kaikki vaatii, mutta kun mä en osaa enkä jaksa. Urheilu tuntuu aivan mahdottomalle asialle, mutta niin tässä vartalossakin eläminen. En se oo mä, joka peilistä katsoo.

paastopäivä

Tänään oltiin kaupungilla shoppailemassa ja itseviha kasvoi jokaisessa pukukopissa, kun jouduin tuijottelemaan yhteen osuvia reisiäni ja höllyvää vatsaan, mutta selvisin jopa muutaman ostoksen kanssa kotiin. Tänään kuitenkin paastosin!! Ensimmäistä kertaa, sitten helmikuun. Alas meni vettä ja kuppi kahvia. Minulle yritettiin kyllä tarjota vihreitä kuulia ja jäätelöä, mutta osasin onneksi olla ottamatta. Huomenna ruokaa tuleekin menemään taas ihan liikaa, kun lähdemme kaverin mökille pitämään kisakatsomoa. Aion tosin pysyä kaukana karkeista ja sipseistä, mutta ruokana meillä on tacoja juustopedillä.. Joten... Tacot ovat muutenkin suuri heikkouteni.
Nyt särkee päätä ja selkää, joten voisin yrittää nukkua. Tuskin nukun, mutta levätä ainakin. Koko päivän olen shoppailujenkin jälkeen ollut kavereiden kanssa, joten olen aika kuitti. 

Kävin tänään puntarilla ekaa kertaa, sitten ties milloin. 5..5... kg. .. .. .... .. ... ... .en halua elää

Ei kaikki oo okei

Aamulla en pysty syömään Skyriäni loppuun - siinä on liikaa. Seuraavassa hetkessä meinaan murtua, kun en saakaan suklaata. Lopulta vien palan kaapin avatusta suklaalevystä. Syön ruokaa; Salaattia, raejuustoa, kalaa ja naurettavan vähän perunaa. Kukaan muu ei vielä ole istunut pöytään. Syötän perunat koiralle ja puolet kalastakin. Puolet salaatista sujautan takaisin kulhoon. Pyörittelen raejuustoa ja tungen sen tunteettomasti vatsaani. Seuraavassa hetkessä salaa syön kaksi muumilaultasta sipsiä ja dippiä. Hävettää, kun isi näkee mun käden sipsipussissa. Pieni oksennus - pelkään, että joku huomaa. Joulutorttuja ja suklaata. Hyi kuinka huono olo voi olla, pieni oksennus, toivottavasti kukaan ei taaskaan huomaa. Ruisleipä ja sämpylä, iso pullo pepsi maxia. Lisää suklaata. Huomenna alkaa karkkilakko. Pakko alkaa.
Murrun, kun joudun tuhannetta kertaa yrittää selittää, miksen halua hiihtolomalle.
"En mä tiiä..." Kyyneleet virtaa silmistä. Kuka ne kutsui tähän keskusteluun?
Hiivin rappusia pitkin, kun joudun vahingossa kuuntelemaan äidin ja pikkusiskon keskustelua.
"Ei se humalassa tulisi kertomaan, että siitä tuntuu, että vihaat sitä, jos siitä ei siltä tuntuisi."
Sisko:"En mä tiiä, mitä voin tehdä sen kaa. Meillä on kaikki ihan hyvin. Mua alkaa ärsyttää, kun tuut puhuu tollasia. Mee pois."
En mä tiiä miltä musta tuntuu. Kaikki vaan ei oo okei.

They shoot fat peole, don´t they?

Mua pelottaa. Pelottaa niin hirveästi.
Mikä mua pelottaa?
Mua pelottaa, etten koskaan laihdu ja joudun koko ikäni elää tässä oman vartaloni tuottamassa häpeässä. Joudun ikuisesti inhoamaan vatsamakkaroita ja jenkkakahvojani. En psyty pukeutumaan vaatteisiin joihin haluaisin. Joudun ikuisesti vain peilailemaan itseäni ja pohtimaan, miksi näytän tälle. Joudun häpeämään kehoani, kun ihmiset katsovat minua ja näkevät ihran ympärilläni. En pysty edes vaihtamaan paitaa ystävieni nähdessä, koska hävettää niin paljon.
Miksen osaa tehdä asialle mitään. Miksi mun oma mieli estää mua? Mun pää ei kestä sitä ajatusta, etten voi syödä, mutta silti se ei kestä sitäkään, että vain syön ja näytän tälle. Aina kun pohdin jotain pidemmän ajan projektia, musta tuntuu, että tukehdun. Että kaiken pitäisi tapahtua sekunneissa ja kun tiedän projektin olevan pitkäaikainen, niin kuristun tähän paikkaan sen aiheuttamasta ahdistuksesta. Kun mulla on kamala nälkä se on ihan okei. Mut kun alan pohtimaan, että jos todella haluan olla laiha mun pitää elää siinä kamalassa nälässä ikuisuus. Sitten ahdistun ja ahmin. Oksennan ja vihaan itseäni entistä enemmän. Toivon, että voisin vaan sulkea ajatukseni pois päältä ja toimia kuin robotti. Enkä olla tällainen yliajatteleva laiska paska.

Tätä on vaikea selittää, mutta toivon, että joku siellä edes ymmärtää mitä haen takaa. Niin kauhea
ristiriitaista. Pakko ottaa itseäni niskasta kiinni pian. En mä joi jatkaa enää näin.

Kyyneleet vaan valuu mun silmiin, kun mietin, että pakko taas aloittaa oksentaminen. Se on hirveetä, enkä jaksa sitä, mutta ei tästä taas tuu muutenkaan mitään. Vaatteet haisee hirveälle ja olen viimeksi käynyt suihkussa viime vuonna (novittuhehhehehehe), mutta onneksi hiukset oli kiharrettu uv-rientoja varten, joten voin vielä pitkittää suihkuun menoa, kun hiukset ei näytä niin paskaisille kiharalla. Jatkan varmaan tätä teksiä illemmalla.
Jatkoa:
Oonko oikeesti järkyttävän itsesäälinen ihminen? Näkeeks ihmiset mut jotenkin itsesäälissä vellovana itsekkäänä ääliönä? Joo tiiän et tää blogi nyt koostuu pelkästää valituksesta, mut tää on mun paskakaatopaikka, minne tuhoon kaikki oman paskani, jota en todellakaan voisi muille kertoo. Mut nyt mua on alkanut pelottaa, et näytän tälle blogille ulospäinkin, jollen vielä pahemmalle. Millon kaikki vahvuus katosi musta ja musta tuli vaan tällänen hyväksyntää hakeva pelle? Oon luullut et oon osannut piilottaa kaiken heikkouden melkohyvin, mut entäs jos tää kaikki on vaan kunnon illuusiota, enkä tee muuta kun huijaan itseäni. En osaa nähdä itseäni muutenkaan oikeen, joten miksi osaisin tässäkään asiassa.
Oon syönyt 2popparipussia, kermaviilin ja puolet valkosipulipatongista. Ihan vaan tällei iltapalasta, että voisin vihata itseäni vielä vähän enemmän. Nyt en oikeen ymmärrä mitään. Mä vaan tuijotan peiliin, enkä tiiä kuka sieltä kattoo takasin. Virnistelen mielipuolisesti ja mietin, että miten helvetissä voin enää elää. Mua pelottaa vielä mitä voi tulla esille, että asiat voisi mennä vielä vähän huonommin. Ehkä mitään pahempaa ei enää tuu ja joudun vaan elää itseni kanssa. Millon musta tuli tällanen? Miten voin lopettaa? Ehkä mä todella joskus pystyn katsomaan taaksepäin ja todeta kaiken olleen vain ku pahaa unta, mutta kuinka kauan tää paha uni vielä kestää. Miksen pysty heräämään. Mulla on tosi pelottava tunne, että kohta tää uni vasta lähtee pahaksi.
Haluisin vaan, että ihmiset tietäis, etten mä tätä tahallani tee. En haluu olla tahallani järkyttä sekopää, joka ei osaa elää ja viettää päiviä sängyssä itkien ja itseään vihaten. Kuka tällasta haluaisi? Mutta silti musta tuntuu, että tää kaikki on vaan mun omaa syytä ja oon itse valinnut tieni. Ehkä mä sit oon.

Kamala saarna. Anteeks. 

Uv

Hyvää uutta vuotta kaikille!
Minulle uusi vuosi ei tarkoita hyvää, eikää mitään muutakaan. En tehnyt turhia lupauksia, enkä kiljunut onnesta, kun kello näytti 00:00 ja vuosi vaihtui. Minä olin humalassa ja sekoilusäädin liikaa. Nyt hävettää ja oksettaa koko ajatuskin. Yritin olla kaikille ystävällisiä ja kavereita, mikä luultavasti tulee aiheuttamaan muutamia kiusallisia tilanteita tulevaisuudessa, kun tajuan, etten oikeasti pidä kaikista henkilöistä joille puhuin. vittu

 Roskaruokaa on mennyt liikaa, enkä ole käynyt puntarilla ainakaan viikkoon. En halua. Oksettaa liikaa. Peilikuva näyttää tursunneelle ja valtavan isolle. Itseinhoni kasvaa jokaisen uuden sentin mukana ylitsepääsemättömäksi.
Tunnen kuinka masennusaalto yrittää peittää minut ja viedä mukanaan. Yritän paeta sitä, mutten tiedä kuinka kauan enää onnistun siinä. Minua ei naurata, eikä mikään tunnu hyvälle. Haluan vain eteenpäin ajassa, jonnekin missä on hyvä ja onnellinen olla.
EDIT// Ahdistu pahenee. Pakko purkaa sitä jonnekin. Koitan upottaa väsyneet aivoni johonkin hömppäsarjaan ja olla miettimättä, mutta ajatukset puskee pakolla läpi. Ahdistaa asiat. Kaikki mitä ei ole hoidettu, tai mitkä on hoidettu huonosti. Ahdistaa ihmissuhteet. Se, että pilaan kaikki suhteeni, enkä oikeen edes tiedä miksi. Kai mussa vaan on jotain vikaa.
Haluaisin jonkun ihmisen, johon oikeasti voisin tukeutua ja kertoa kaiken. Mutta niin haluaisin myös olla laiha ja kaunis, joten..
En tiedä miksi järjestän itselleni aina niin paljon ongelmia. Halvennan omaa ihmisarvoani sekoilemalla humalassa ja roikkuen jossain turhassa henkilössä, joka on sen illan jälkeen pakko lisätä välttelylistaan. Koulu alkaa olla jo melko välttelyntäyteinen paikka. Eniten ahdistaa ihmisten katseet, kun tiedät mitä ne ajattelee ja häpeä kuumottaa poskiasi.
Harvemmin kuitenkaan kadun mitään yhdenillan juttujani. Kai toivon oppivani niistä jotain. Tätä uudenvuoden tapahtumaa kumminkin kadun. Koko jätkä oli ärsyttävän ylimielinen ja huumorintajuton itsekäs urpo. Jesjes. Hyvin valittu Kida!
Luurangot alkavat kasaantua kaappeihin ja toivon, ettei kukaan koskaan avaa niiden ovia väärille henkilöille. Jälki voisi olla hyvinkin rumaa, enkä minä itse olisi ainut johon sattuisi. paska