"En mä saa unta, mutta öitä äiti." Enkä mä unta saanutkaan. Sitten kun vihdoin aamuyön koleudessa nukahdin näin häiriintyneitä unia ja heräilin vähän väliä siihen, kun oli liian kylmä tai kuuma. Taisin välillä herätä ihan vaan itkemäänkin tai etsimään rytmiä häiriintyneelle hengityksellenikin. Janokin piinasi pitkin yötä, kun oli syönyt suolaisia sipsejä. Läskiahdistun kaivoin mieltäni, eikä aamun sarastaessa edes vatsa tuntunut keveämmälle. Pystyin tuntemaan sen rasvamössön sisälläni, eikä ahdistus ottanut laantuakseen.
"En oo pitkään aikaan nukkunut näin huonosti"
"No jos nukut ekat tunnit. Pääset mun kyydillä puolkakstoista koululle"
"Joo"
Niin mä sitten klo 7 jälkeen nukuin neljä lähes onnistunutta tuntia, jonka jälkeen raahauduin äidin kyydissä koululle. Koulupäivä oli turha, enkä oppinut mitään. Kuuntelin luentoa monikulttuurisuudesta. Harmi, että luentoa pitänyt kenialainen ei oikein suomea osannut, enkä tajunnut lainkaan hännen pointtiaan yhtään mistään.
Koulun jälkeen lähdin kaverilleni M:lle, joka oli perjantaina saanut avaimet uuteen yksiöönsä. Tuntuu hyvälle, kun vihdoin jollakin kaverilla on oma asunto. Oikeastaan olin aika kateellinen. Minäkin haluan oman pienen koloni! Mutta ainakin jokin paikka, missä vanhemmat eivät ole hengittämässä niskaan ja tupakalla voi käydä milloin haluaa.
M:lle mukaan tuli vanha luokkatoverini, jonka kanssa ollaan oltu välillä ihan ok kavereitakin. Jossain kohti tilanne kuitenkin meni todella ongelmalliseksi, eikä syksyn jälkeen olla vaihdettu juuri sanaakaan. Tuntuu inhottavalle, kun tiedän, ettei hän arvosta minua ollenkaan, mutta silti jaksan uskoa, että ajan kanssa meistä voisi ehkä vielä tulla ihan toisillemme puhuvia tuttavia.
Mielelle teki hyvää ottaa lepiä masunnolla (<- Niinkuin paikkaa päätin alkaa kutsumaan). Maata vain patjalla ja juoda puolikas siideri. Olisi pitänyt ehkä mennä urheilemaan, mutta toisaalta kai pitää yrittää pitää sosiaalisiakin suhteita yllä.
En ole syönyt muuta kuin kukkakaalia ja kaalia. Tuntuu hyvälle, vaikka viikonlopun kalorit ahdistavatkin älyttömästi. Kaapissani oleva sipsipussin loppu kummittelee. Käsi meinaa avata laatikon -> lyön sitä. Voi kun en sortuisi. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Olisi pakko oksentaa ja sitten itkeä. Oi pidä mieli pintasi minä pyydän. Mitä jos kuitenkin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti