torstai 7. tammikuuta 2016

Wash it all away

Seison katolla köysi kädessä. Olen jo solminut köyden pään savupiippuun. Tuuli sotkee hiuksiani ja repii vaatteitani, mutta minun ei ole kylmä. Minä rakastan tuulen kosketusta, samalla kun hitaasti hiivin katon reunaa kohti, karhea köysi kädessäni. Kurkistan varovasti maata kohti. Huokaisen ja pujotan köyden kaulaani. Pelkäänko? En tiedä, mutta kyyneleet alkavat hiljaa valua kasvojani pitkin. "Anteeksi äiti." minä kuiskaan. Ojennan vasemman jalkani katon reunan yli ja yhtäkkiä en tiedä liukastunko vai pudottaudunko tahallani, kun paniikin lailla yritänkin saada käsillä köydestä kiinni, ennenkuin se murtaa niskani, mutta on liian myöhä. Herään pimeässä ja kylmässä huoneessani. Huokaisen raskaasti ja käännän märät kasvoni toiselle puolen tyynyä.

Aamuni alkoi herätyskellon melskeeseen. Se ilmoitti minulle, että olisi aika vetää hymy kasvoille ja askeltaa -30 asteen pakkaseen kohti koulua ja psykologian koetta. Pakokauhu ja ahdistus valtaavat mieleni. Hiivin vanhempini huoneeseen.
"Tota.. En oiken valmistunut tähän psykologian kokeeseen, kun - kun ajattelin, että englanti tarvitsisi enemmän harjoitusta. Ja, kun... Siihen mulla olis aikaa lukee enemmän, niin ajattelin sitten lukea siiheen..." Mumisen ja selittelen häipessäni pää painuksissa pidättelen kyyneleitäni.
"Tiiätkö. Mä oon vähän pettynyt suhun. Sulla oli koko loma aikaa lukea, mutta sä et edes yrittänyt." Joo kyl mä tiiän äiti.

Nukun yhteensä 14h. Syön skyriä ja juon kahvia. Yritän lukea englannin kokeeseeni. Isi yrittää tsempata ja kertoo, ettei hänelläkään mennyt koulu kovin kukoistavasti.

Aika laittaa naama ihmisen näköiseksi. Hiukset ovat jo menetyt, koska en jaksa peseytyä. Odotan jo lähes innolla treenejä pitkästä aikaa. Lihaskuntoa. Saisi läskit liikettä. Yhtäkkiä kuitenkin romahdan. Käperryn lähes hysteerisenä itkemään sängylleni. En pysty ajatella lainkaan tulevaa. Mä en tiedä, miten ihmeessä tuun selviämään arjesta. Ei mulla ole voimia toimia kerhonohjaajana ja tehdä kausisuunnitelmia, samalla, kun yritän saada selvää matikantehtävistäni ja kituutan itseäni erilaisilla ruokaongelmillani. Kyyneleet sotkevat meikatun naamani, joka jo valmiiksi oli väsynyt ja apea. En mä päässyt treeneihin, mä vaan itkin sängyssä.
Myöhemmin äiti löytää minut itkuisena sängystäni ja kyselee oloa.
"Miten mä voin selviytyä koulusta, kun en selviydy edes suihkusta?" Kysyn kyyneleideni seasta.
Äiti miettii, josko jotkin masennuslääkkeet oikeasti olisi kokeiltava vaihtoehto, kun ei mun omat voimat enää riitä. Ehkä ne auttaisi. Toivon, että auttaisi - edes jokin.

Illalla ahminta ottaa vallan. Vesirieskaa. Karkkia, vaikka minun piti olla ehdottomassa karkkilakossa, mutta se siitä. Kaakaota, taateleita, hapankorppua jne. Oksennus. Lisää ruokaa, karkkia. Uudestaan vessaan. Helvetti.

Muu perhe lähtee huomenna pääkaupunkiin oopperaan. Mä en jaksanut. Itken vaan mieluummin kotona. Liikaa valintoja; miten voin toteuttaa huomisen päiväni. Suuren luokan Mia-juhlat niistä varmasti tulee. Vaikea valinta mitä kaikkea sitä ostaisi. Ehkä joisin alkoholia. (Parasta olisi, kun saisin yksin poltella.) Ehkä leipoisin. En vaan haluaisi käyttää kaikkia rahojani ruokaan, joka kumminkin päätyy väärää kautta takaisin posliinijumalan kylmään syleilyyn. Paras vaihtoehtohan olisi kutsua kaveri tänne yöksi, mutta pelkään, että romahtaisin hänen nähden tai kertoisin, miten huonosti minulla oikeasti menee. Sehän luulisi mua ihan pipipääksi, eikä haluisi olla mun kaveri enää. Ainakaan se ei osaisi lohduttaa tai auttaa mua millään tavalla, joten mitä suotta. Mieluummin istun turpa kiinni omassa paskassani.

Äsken olin kuulevani vuotta nuoremman siskoni - sanotaan häntä, vaikka Y:ksi - oksentamassa vessassa. En voi uskoa, että Y oksentaisi. Hänellähän on aina ollut niin hyvä itsetunto ja plaaplaa. Nyt hän on alkanut käydä kuntosalilla, mutta ei kai hän alentuisi oksentamaan. Ei kai? Miten mä voisin edes puuttua asiaan. Neuvoa parhaan tekniikan? Mahdollisesti. Pitää seurata tilannetta. Rakkaitani en tähän helvettiin halua päästää.

 

2 kommenttia:

  1. Paaaaljon voimia <3 Noi itkuset keskustelut äidin kanssa ja muu... kuulostaa niin tutulta. Sä selviät kyllä.

    VastaaPoista