Ghost writer

Voi miten paljon enemmän haluaisin tänään kirjoittaa jonkun toisen päivästä. Jonku sellaisen päivästä, jonka päivä on mennyt hyvin ja hän kokenut onnistumisen, sekä onnellisuuden tunteita. Minulta tuollaiset tunteet ovat pysyneet kaukana. Täysin tavoittamattomissa.
Aamulla en selviytynyt kouluun, vaikka ensimmäinen tuntikin alkoi vasta puolilta päivin. Niin minä makasin sängyssä ja kyynelehdin, kunnes äidin useista pyynnöistä turtuneena nousin ylös. Pistin pari keksiä poskeen. Vähän leipää. Ja jogurttia. Hmm. Oksentamaan.
Koko päivä on mennyt epämääräisiä asioitia ahmiessa. (Mm. 200g suklaarusinoita, jotka varastin kaapista) Oksennettua on tultu enemmän, kuin pysyn enää perässä. Silti aivan liikaa ruokaa on jäänyt elimistööni, mutta toivon kovasti, että kalorit on kuitenkin pysynyt kulutksessa oksentamisen ansiosta.

 Huomenna juttelemaan opolle ja ensiviikon keskiviikkona terveydenhoitajan ja koululääkärin juttusille, jolloin lääkäri kirjoittaa reseptin ilmeisesti masennuslääkkeisiin.
"Musta tuntuu samalle, kuin olisin juonut itseni ihan älyttömään humalaan ja olisin juuri kaatunut rankan reissun jälkeen sängylleni nukkumaan, mutta sitten mun pitäisikin nousta ylös. Kaikki äänetkin tulee jostain kaukaa, eikä niistä oikeen saa selvää." Yritin selittää äidille miltä musta tuntuu.
On vaan niin voimaton olo. Niinkuin jo aiemmin mainitsin, niin mun pitäisi karsia niitä ohjauksia, mutta sekin vaatii niin paljon töitä. Pitäisi selittää ohjaajaparille - joka ei tule ymmärtämään - ja löytää joku tuuraamaan mua. Sehän on huomattavasti helpommin sanottu, kuin tehty.

Nyt kuitenkin toivon saavani unta, että huomenna jaksaisin kahdeksalta koululle. Ainakin kävin äsken suihkussa, mikä on hyvä selviämisen merkki.