Mummo

Missä mun uni on? Toivo aamulla kouluun pääsemisestä hiipuu samaa tahtia, kun kellon viisarit tikittävät armottomasti eteenpäin. Minä tuijottelen seiniä ja tajuan yhtäkkiä kaipaavan mummoani. Mummo kertoo olevansa yksinäinen ja kaipaavansa seuraa. Minä itsekkäistä syistä johtuen välttelen sinne menoa. En halua kertoa asioistani tai joutua syömään pikkuleipiä, joita mummo minulle välttämättä haluaa tuputtaa. Mummo haluaa auttaa. Tiedän hänen tarkoittavan hyvää. Hän on liian hyvä. En minä riitä hänelle. Viallinen päästään pimahtanut lapsenlapsi. En halua rasittaa hänen mieltää minun pinnallisilla ongelmilla. Silti tiedän hänen haluavan kuulla Jakaa vuosikymmenten tietämyksiään, mutta minä ahdistun ja tunnen oloni nurkkaan ajetuksi. Kysymykset tuntuvat liian henkilökohtaisilta.
Miksi haluan taistella minua rakastavia ihmisiä vastaan? En halua näyttää heikkouksiani heille. Paljastan heikkouteni väärille ihmisille, jonka jälkeen oloni on kuin rakkauttaan tunnustaneella ja räkäistä naurua vastakaikuna saaneella.
Olen luonut mummolle kuvaa, jossa olen kiltti koulussa menestyvä. Nyt kuvan tuhoaminen tuntuu vastenmieliselle. Kertoa, että koko kuva on valetta, eikä siinä mikään ole totuutta. Kaikki kuvan ainekset on revitty jostain kauniista valemaailmasta, jonne kaipaisin. En minä halua joutua rikkomaan niitä kauniita kuvia, kertomalla, kuinka rakkaudella minua varten tehdyt letut joutuivat posliinijumalan kylmään otteeseen. Kuinka viikonloppuni menevät alkoholia liikaa käyttäessä. Ja kuinka viikot käytän itseinhoa keittäessä sekä kuolemaa kaipaillessa.
Yritän antaa mummolle mahdollisuuden. Ottaa sen ensimmäisen askeleen ja mennä hänen luokseen. Elämä ei ole liian pitkä. Joskus vielä tulee kaduttamaan liikaa, jos käytän tilaisuuteni käyttämättä, joten pakko yrittää.