Never gonna change

En oikein tiedä mistä kertoisin. Kaikenlaista on tapahtunut, vaikkei aikaa olekaan kulunut juuri lainkaan.
 Eilen olin jälleen psykologin juttusilla. Olisin täysin unohtanut tapaamisen, ellei äitini olisi siitä muistuttanut. Minä tietenkin muserruin jonkin verran ajatuksesta, että ensin pitää mennä juttelemaan psykologille - jossa tyhmät kyyneleet aina meinaavat karata silmistäni - ja sen jälkeen lähteä nauramaan kavereiden kanssa. Niinpä itku silmässä vaadin vanhempiani heittämään minut sekä psykologille, että pois, vaikka heillä oli muutakin hommaa. Ajatus kävelemisestä tuntui kuitenkin mahdottomalle. (<-- ??)
Psykologi kyseli kaikenlaista ja yritti kartoittaa minun ongelmiani. Keskutelimme jatkosuunnitelmista jne. Hän ehdotti, että minun pitäisi käydä viidesti viikossa puhumassa hänelle. Tämä sai mut melkein karkaamaan ovesta. Ei mulla oo niin paljon sanoja. En edes tiedä mitä kaikkea haluaisin kertoa. Psykologi on onneksi hyvin kokenut ja tietää kyllä asiansa, vaikka osa kommenteista kuulostikin aika kärkkäille ja hän takertui vääriin asioihin. Minä en juuri saanut sanoja suustani ja suurimmanosan ajasta nielin kyyneliäni tuijotellen ikkunasta pihalle. Seuraava käyntini on vasta parin viikon päästä, koska en kokenut tarpeelliseksi, että alkaisin käymään hänen luonansa tunnin ajomatkan päässä. Ei mulla ole aikaa..
Eilinen mökkireissu oli kaikinpuolin kiva. Kisakatsomomme oli paras ikinä, enkä varmaan ole koskaan ollut niin liekeissä jostain pelistä. En edes ollut aiempia otteluita seurannut, mutta se ei kyllä menoa haitannut. Ruoka aiheutti ahdistusta, mutta yritän uskotella, että kurkku ja kukkakaali ei lihota. Tacokanajuustosalsapeti kyllä lihottaa, mutta ehkä en syönyt sitä liikaa. 1 ja puoli joulutorttua tuli kanssa pureskeltua, mutta syljin suurimmanosan takaisin lautaselle. Namnam. Unta en kyllä mökillä saanut ennen aamuseitsemää, vaikka kaikki muut nukahtivatkin jo ennen viittä.
Tämä päivä ei sitten olekaan mennyt niin hyvin. Aamulla söin ruisleivän ja kotona jouduin syömään jauhelihapihvin pitaleivän kanssa + lisukkeita. Kaiken tuhosi kuitenkin 4 (!!) joulutorttua, joita lohturuokailin. Kaikkea en kuitenkaan niellyt ja osan kävin puklaamassa posliinisankarin syliin.

 Huomenna alkaa jälleen koulu ja kokeet, enkä tiedä miten pystyn käsittelemään tätä ahdistusta. Ei mun voimat vaan yksinkertaisesti riitä. Mua alkaa itkettää samantien, kun avaan psykologian kirjat. Itkettää etten ole aiemmin panostanut, enkä osaa nytkään. Itkettää, kun luen sivun vihostani, mutten muista lukemisen jälkeen sanaakaan. Ei tästä koulusta tuu kyllä yhtään mitään. Lihavuus ahdistaa myös äärettömästi ja musta tuntuu, ettei musta voi ikinä tulla laihaa. Haluaisin perua vanhojen tanssit, koska en halua mennä nolaamaan itseäni tanssimekossani, kun käteni tursuavat. Kyllä mä tiiän, että työtä kaikki vaatii, mutta kun mä en osaa enkä jaksa. Urheilu tuntuu aivan mahdottomalle asialle, mutta niin tässä vartalossakin eläminen. En se oo mä, joka peilistä katsoo.