Mä vaan toivon, että olisin kuollut tohon vitun flunssaan!! Mun mieli huutaa ja huusi jo silloin kun kuumehuuruissani makasin sängyllä. Nyt pyyhin flunssan ripeittä nenästäni ja annan hiljaisten kyyneleideni valua kasvojani pitkin.
Sanoin ajatukseni pojalle joka tokaisi "no eihän flunssaan voi kuolla" ... Ei se ollut pointtini.

laiskaa päivittelyä

Musta tuntuu niin yksinäiselle, mutta silti tuntuu, että kaikki näkee lävitseni ja jokaisen ajatukseksi. Useimmiten haluaisin vain kadota seinien sisälle.

Tuntuu että olen pilaamassa jokaisen ihmissuhteen, en tiedä onko se totta.
Olen niin väsynyt nykyiseen elämäntilanteeseeni. En muista edellisistä kuukausista juuri mitään, kaikki on vaan harmaata.
Ahdistaa ja paljon.
Lääkkeet loppui toissa päivänä ja tänään olen pelännyt pyörtyväni, koska koko kehossa tuntuu hirveältä tuntuvia sähköiskuja. Onneksi huomenna on lääkäri, joten saan reseptini uusittua.

Masennushuora

En uskalla sanoa läheisilleni niitä tärkeitä sanoja. Niitä, joissa kerrotaan rakastamisesta ja välittämisestä. Pelkään, että sen jälkeen minulla ei olisi enää mitään, mikä pidättelisi tässä maailmassä. Kun olisin saanut syntini tunnustettua ja rakkaat hyvästeltyä saisin vihdoin poistua tämän kaiken pimeyden keskeltä jonnekin, missä on kaunista ja hyvä olla. Missä kukaan ei halua tuhota sinua, eikä vaivuttaa pimeyksiin.

Poika nukkuu jälleen. Minua ahdistaa. Söin tänään poppareita ja karkkia LÄSKILÄSKILÄSKI - pää huutaa. Onneksi huomenna voi taas nollata.
En osaa olla pojan vierellä. Minua ahdistaa heitellä omia demoneitani hänen päälleen. Minun pitäisi olla iloinen ja tsemppaava - en osaa. Voin jo kuvitella sanat, kun hänellä on joku uusi ja iloinen tyttöystävä ja hän puhuu minusta sekopäisenä masennushuorana... 
Ei kukaan ansaitse katsella tällaista. Itse en osaisi, enkä jaksaisi.

Mörköjä

Tänään söin vain kaksi mandariinia. Se pieni onnellisuuden tunne, kun onnistuit edes jossain. Ainakin jokin ääni on lähes hiljaa.. (ei se enää hiljene, kun pakotin sen käynnistymään.)
Koko muu päivä oli aivan hirveä. Elin lähes puolitoista viikkoa kuin normaali toimintakykyinen ihminen, kunnes möröt taas iskivät päähäni.
Aamulla heräsin vailla huolta tulevasta, kun aivan tyhjästä huomaan makaavani sängyllä ja tuijottavan tyhjää. Jossain kohti kyyneleet alkoivat hiipiä kasvoilleni ja katselivat alla olevan lakanan.
Poika ei osannut ymmärtää ja minä en osannut selittää.
Halusin vain kadota. Ei minulla ole oikeutta pilata toisten päiviä. Kuolema pyörii päässäni.
Sain uudet mielialalääkkeet.
En osaa enää puhua psykologilleni, jota nään ehkä kerran kuukaudessa, koska en jaksa nähdä useammin. Huomaan kaunistelevani ja jättäväni olennaisia asioita kertomatta. Jotenkin en vain isää puhua. Lähinnä poistuessani tapaamisista minua vain vituttaa entistä enemmän, eikä oloni tunnu lainkaan helpottuneemmalle.
Hermostun nykyään liian helposti. En vain jaksa olla yhtään mitään. Olen asunut pojalla taas pari viikkoa, pakko lähteä kotia ennen kuin murennan koko suhteemme olemalla vammainen sekoilua.
Koulu alkaa ensiviikolla - saa nähdä mitä siitä tulee.

Päivitystä

Kirjoiittaminen on taas jäänyt. Aina kun aion aloittaa keksinkin jotain muuta tekemistä ja jossain kohti alkaa tuntua, ettei ole enää mitään järkeä kirjoittaa kun niin paljon on jäänyt sanomatta.

Noh, se siitä. Ai että miten mulla on mennyt? 5 päivää paskaa 2 päivää kivaa. 5 päivää paskaa ja 1 päivä kivaa. Masentaa ei masenna. Haluan kuolla en halua kuolla. Ja sama rata jatkuu päivästä toiseen.

Ahdistuksen määrä on ollut ihan älyttömän suuri viimeaikoina. Enkä muista milloin oisin itkenyt näin älyttömästi. Oon niin väsynyt tähän kaikkeen. Pilaan kaikkien mun läheisten elämän, enkä jaksa suurimpaan osaan kavereista ees ottaa yhteyttä. Tää on vaan hiton perseestä ja epäreilua.
Paino on suunnilleen taas korkeimmassa lukemassa ikinä, eikä se auta tähän yhtään. Mä vihaan VIHAAN mun peilikuvana. Mun turvonnutta vartaloa. Helppohan se on kavereille heittää läskiläppää, mut kuinka paljon hajoon samalla sisältä.

Tummuneita hiutaleita

Tänään lääkäri ja vanhempien kanssa psykologi.
Uudet lääkkeet ja jälleen jakso saikkua.

Oksennuskatkonkin päätin eilen. Kerkesinhän jo viikon hakata itseäni, ennen kuin tajusin, että voin helpottaa oloani muullakin tavalla. Sairasta.

Tänään koskin terottimen terään. Ihan pienesti, oikeastaan niin pienesti, että melkein nauratti, kun mietin, että mitä helvetin hyttysen pistoja teen.
Pitäisi lopettaa tämä lapsellinen pelleily - osaisinpa.

Mielialat ovat vaihdelleet tiuhaan. Hävettää, kun itkettää niin helvetin paljon suurimmaksi osaksi ajasta.
Välillä ahdistus meinaa tappaa minut sisältä päin, jolloin huomaan kuristavani kaulaani.

Pakko laihtua. Pakko ottaa itseään niskasta kiinni. Harmi vain, että juoksulenkit yrittävät saada minut makaamaan metsään ja ajattelemaan kuolemaa.
Olen lihonut helvetisti. Syön varmaan enemmän kuin poika. Onneksi oksentaminen tuntui sujuvan siististi ja rutiinilla.
Nyt otin pikkumäärän unitabuja nassuun, että voin kadota tästä paskasta rauhallisemmille vesille.

Onhan tätä tekstiä ihan sairasta lukea. Anteeksi.
Ps. Tänään näin jo lumihiutaleita

Demonit tekee musta vielä enkelin

Vaikeita aikoi. Haluaisin jo lähtee pois.
Kaikki muuttu ja tilanteet eskaloituu. Mun pään sisänen kuohu on ollut niin valtavaa, et tiesin sen jossain kohti hajoavan.
Lähen varmaan menee tosta koulusta. Nyt oon pojan luona, kun pakenin kaikkee tänne. Harmi vaan, et mun pää seuras perässä.
Vihaan itseäni ja vatsaani. Tänään oksensin pitkästä aikaa. Nyt haluaisin oksentaa vain kaiken mitä syön ja mitä olen. Haluun tuhota tän kaiken - tai oikeestaan vaan itteni. Vittu etten vaan enää jaksa! Tätä kaikkee esitystä ja leikkimistä. En ees tiiä kuka oon, en ainakaan se tyttö joka ulos päin näytän olevan. Enkä toivottavasti tosiaan se joka sisälläni elää.
Oli pakko lähtee himasta. Täällä sentään nousen sängystä ja käyn jopa välillä suihkussa, sekä vaihdan vaatteeni.
Puhuin äitin kanssa ennen lähtöäni. Kerroin kuinka paskalle tuntuu ja miten ajattelen välillä kuolemaa. Itkin kun mikäkin, mut helpotti sanoa tuo kuolema-asia edes ääneen. En oo uskaltanu puhua niistä asioista koskaan, enkä edes myöntää itelleni. Nyt ne ajatukset tosin vaan tuntuu niin todellisille, että pelottaa.
Koulun vaihto ahdistaa, eikä sekään oo vielä varmaa, mut ei tosta lukiosta ainakaan mitään tuu.
Nyt haluisin vaan paljon irtokarkkeja, et voisin purkaa tän kaiken paskan syömiseen. Sen jälkeen haluun laihtua olemattomuuteen.. jos en kerkeä poistuu täältä ennen sitä.

Junassa

Juna - pari huikkaa viinaa. Hei, pikkulauantai.. voisin hypätä junasta ja lähteä baariin - kyl mä yöpaikan saisin mistä vaan --- ajatus miten pahasti voisit toista satuttaa.
Nopeasti kalja alas ennen kuin konnari huomaa.

Mä pysyn junassa.

I´m a firefighter

Herranjumala kun säikäyttää itseänikin lukea tällä hetkellä edellisiä postauksia. On se jännä miten pohjalla sitä välillä voi käydä ja sitten sitä pystyy taas istumaan tässä hymyillen ja kuunnella hyvää musiikkia.

Mielialat on vaihdellut niin rajusti, ettei siinä ole mitään järkeä. Kun poika edellisellä viikolla tuli meille, meni ensimmäinen yö minun osalta itkien ja kuolemaa ajatellen ja seuraavat päivät nauroin ja olin kuin kuka tahansa onnellinen rakastunut tyttö.
 Kaikki menee lähes hyvin, kunnes tulee koulu. Mulla on ollut aika helppo kurssi ja selvisin siitä lähes kunnialla läpi, kunnes tuli koeviikko... no onneksi on uusinnan mahdollisuus. En vain ole kyennyt menemään kokeisiin, ahdistun ja itken joka yö ennen koetta, jonka jälkeen olen aamulla niin rikki, että... oijoij.
Voisin ehkä jälleen hakea sitä saikkua, mutta en tiedä auttaako se pidemmän päälle mitään. Ehkä pitäisi todella miettiä esim. koulun vaihtoa, lukio kun ei tosiaan ole helpoin vaihtoehto. Toisaalta lakin saantiin ei olisi enää niin pitkä matka, mutta kuitenkin ikuisuus. 
Ps. Huomenna meille tulee uusi koiranpentu :3 <33

vihreitä miehiä

Kävelin äsken metsässä ja halusin vaan niin helvetin kovasti jäädä sinne ja kadota tästä kaikesta. Käperryin palloksi mättäitten keskelle ja poltin tupakkaa. Ei se tuntunu millenkään, mikään ei tunnu.
Tulin kotiin ja lastasin liudan unilääkkeitä käsiini. Ja ai niin ne pari masennuslääkettä jotka jätin kesästä kokonaan. Ei niistä ollu juuri keväällä apua - ei varmaan nytkään. Anyway. Avasin viinapullon ja kiskasin ne vodkan vauhdittamana sisään.
Kuinka helvetin alas oon vajonnut. Ainakaan en viiltele. En tee saatana yhtään mitään. Pelkään niin vitusti tekeväni typeriä päätöksiä, että valitsen vain nukkumisen.
Tätä jaksoo on kaks päivää. Miten vaikeeta voi olla käydä ne pari päivää vielä koulussa. Nyt en kuitenkaan haluiaisi mitään muuta kun karata kotoa.
Näitten mun sekoilujen piti jo olla ohi. OHI!!! Miksei mun pää toimi mun päätösten mukaan?? En haluis taas pistää mun porukoita käymään tätä kaikkea läpi.
Musta oikeesti tuntuu et koulu on vahvasti laukaiseva tekijä tähän kaikkeen. Kesän selvisin melko hyvin, jos ei loppukesän hiipivät ahdistusta lasketa, mikä sekin tuli vaan koulun alun pelosta.
Mutta perkele.. ihmiset on tehty tänne töihin. Mitä mä teen? Auttakaa mua.
Oon vaan vajonnut. Hävettää kirjoittaa tätä tekstiä. En ikinä kehtaisi sanoa näitä asioita joillekin tutuille. Ei ne ansaitse tulla raahatuksi tähän pimeyteen. Kaikki tutut on päässyt jo sieltä ylös, enkä halua raahata niitä mukanani tänne.
Mun pitäisi puhua näistä ajatuksista pojalle. Niistä joissa olen vitun onneton, mutta en kuitenkaan hänen kanssaan. Musta vaan tuntuu että se ei jaksa tätä pelleilyä, mikä ei ole millään tavalla hauskaa. Ja pelottaa! Pelottaa niin saatanasti, että se jättää mut tän kaiken takia. Ei se tiiä puoliakaan miten huonosti mulla menee.
En tiiä miten se voisikaan ymmärtää. Sen ongelmat on oikeita konkreettisia ongelmia. Mulla nää on jotain vitun vihreitä miehiä, mutta se ei tee niistä olemattomia ongelmia... Miten tää kaikki on taas tässä.

Onneton

Mä en ole onnellinen. En tiedä olenko ollut pitkään aikaan. Luulen olevani onnellinen pojan kanssa, mutta mitä minäkin tiedän. Pitäisi osata luottaa vaistoihinsa, mutta mä olen vain aivan hukassa kaiken kanssa. Luulen olevani niin fiksu ja tietäväni asioista. Mietin syvällisiä ajatuksia ja luulen olevani jotain. Mitä minä oikeasti olen? - Pieni masentunut tyttö, jolla ei ole mitään hajua tästä maailmasta.

En tiedä mitä haluan. Olin ennen taistelija, rohkea. Nyt olen luovuttaja. Käperryn palloksi vastoinkäymisten kohdatessa. Itken. En osaa sanoa vastaan. Käyttää sanojani. Pääni huutaa sanoja, mutten saa niitä pihalle. Ylianalysoin. Ajattelen liikaa - vääriä asioita, vääriä ajatuksia.

En jaksa olla hereillä. Kiskon pari unitabua naamaan ja vaivun unten maille. Nukun älyttömiä aikoja, skippaan päiviä. En vain jaksa katsoa tätä maailmaan näillä silmillä. Odotan viikonloppua, toivon niiltä lohdutusta ja muutosta. Mitään ei tapahdu. Pysyn paikallani. Yritän asettaa pieni tavoitteita, mutten tiedä mitä ne olisi.
Pohdin suhdettani. Onko tämä sitä mitä haluan? Olen vain hemmoteltu paska, en minä oikeasti ansaitse yhtään mitään.
Leikin inhoavani draamakuningattaria, mutta huomaan itse olevani pahinta luokkaa. Minun näytökseni vain tapahtuvat pääni sisällä ja luovat vaivaannuttavaa kaaosta ulos päin. Olen sokea omassa savussani, enkä tiedä mihin suuntaan kulkea.

Tarvitsen apua, mutta tunnen oloni riesaksi. Olen varma, että jotain pahaa tulee tapahtumaan pian. Pelkään viimeisten ystävieni jättävän minut, mitä muka minulla on annettavaa. En minä tiedä.

savuja pimeyteen

Tupakan savu leijailee tyyneen kesäyöhön. Syksy tulee ja ahdistaa. Uni ei saavu, mutta poikaystävä nukkuu tyytyväisenä. Viilenevät yöt kertovat kohta saapuvasta loppumattomasta pimeydestä. Pelottaa mitä se tuo mukanaan. Pelkään menettämisen tuskaa.. onko se kaukana - en tiedä. Yritän nauttia viimeisistä vapaapäivistä, mutta tunnen mörköjen vaaninnan. En tiedä onko huoleni aiheettomia. Peilistä katsoo turvonnut norsu. Olisipa vielä toinen tupakka.

(r/k)iittämätön

Poikaystävä nukkuu sikeänä vieressä - se kuorsaa -mua vituttaa.
Uni ei tule. Ahdistaa. Kääntyilen äkäisenä sängyssä. Toinen kysyy välillä mikä on.
Eihän mulla kai mikään ole. Ainakaan tiedostettua. Ahdistaa ja inhottaa kaikki. Toisen kosketuskin tuntuu pahalle.
Olen lihonut. Vaikka tänään naurahdin lihovani 10kiloa, syömällä pojan kanssa herkkuja. Johon poika totesi minun vain laihtuvan. Jos tällaista illuusiota on ollut ilmassa se tulee katoamaan ainakin viime päivien herkuttelujen myötä.
Ahdistaa ajatus pojasta ja kavereista. Kummat valitsen. Olen koko kesän ollut pojan mukana. Kohta kaverit ei enää mukaan pyydäkään, kun olen koko ajan menossa. Silti en haluisi ajaa poikaa pois luotani.
Itseinho tosin alkaa kasvamaan ja se näkyy ulos päin. Ehkä tosiaan pitäisi ajaa poika hetkeksi omaan kotiinsa, jotta saisin rauhassa itkeä ja sekoilla. Pojalla on ihmeellinen tapa osata piristää minua, mutta nyt en enää jaksaisi piristyä. Ei toinenkaan ansaitse näin omassa surkeudessaan vellovaa tyhmyriä.
... Olen niin (r/k)iittämätön.

Tiistain juttu

Kuuntelen ympäröivän tuulen vihellystä. Näen nuoria poikia iloisena potkimassa jalkapalloa. Istun autossani. Kuulen raskaan -välillä kiihtyvän- hengitykseni.
Avaan uuden kaljan. Imen vaahdot musertunut ilme kasvoillani.
Poika aikoi tulla luokseni. Ei saanut bensarahaa.
Minulla ei ole huomenna koulua. Kotiin en mene. Tuskin voisin enää ees ajaa.
Tunnen tursuavan vatsani. Vääristyneet ajatukseni. Ristiriitaisen mieleni väitökset.
Itkettää. En jaksa itkeä.
Nousen autosta ja valahdan sen vierelle tupakalle. Ympäröivä maailma katoaa. En jaksa välittää ihmisten katseista.
Kaveri soittaa. Lupaan hakea hänet ja heittää kauppaan... mutta enhän minä voi enää ajaa. Olen jo valmiiksi istunut hänen asuntonsa vieressä tunteja.
Helvetti.

ASEnne

Niin paljon sanoja, jotka ovat vain jääneet varjoiksi mieleeni. Käsi ei ole yltänyt koneen näppäimille asti, eikä voimat netin kanssa tappelemiseen. Ajatus kirjoittamisesta kummittelee mielessäni, mutta ei koskaan päädy toteuttamiseen asti. Olen kaivannut tätä. Vihdoin pääsin tänne asti. Pieniä iloja.

Niin paljon asioita on tapahtunut viimeisimmän kirjoituksen jälkeen --- niin hyviä, kuin pahojakin. Ensinnäkin sairasloma oli ja meni. Loma vilahti niin, etten edes tajunnut lomailevani. Kai tuo pieni saikku teki ihan hyvää, sillä olen vielä elossa. Parasta kuitenkin on, että löysin itselleni poikaystävän. Kaikki tuli niin puskista. Poika asuu toisella paikkakunnalla ja tavattiin täysin sattumalla laivan röökipaikalla. Siitä tämä vuosisadan rakkaustarina sitten lähtikin.

Poika on pitänyt minua elossa, mutta nyt pahat varjot ovat taas kylmentämässä kantapäitäni, vaikka olen yrittänyt juosta niitä karkuun. Kukaan ei taaskaan ymmärrä minua.

Tänään en mennynt kouluun. Olen itkenyt ja saanut hysteerisiä kohtauksia. Taistellut kaikin voimin, etten tarttuisi terään ja viiltäisi ranteitani auki. Olen niin poikki - jälleen.

Vihaan vartaloani. Lihavuuttani. Vatsamakkarani painautuvat toisiaan vasten ja hikoilevat keskenään. Sitä tunnetta ei voi kestää. Yritän repiä vatsaani irti. Saada reidet pysymään kaukana toisistaan. Kyyneleet sumentavat näköni ja hengitys muuttuu hinkuvaksi ja uikuttavaksi. Käperryn lattialle sikiöasentoon ja vapisen kuin haavanlehti. Toivon kovasti, että kukaan ei tule paikalle. Onneksi ei tullut.

Vanhempien sanat tuntuvat pistoille silmiin. Jokainen sana tuntuu hehkuvan pettymystä ja ivallisuutta. "Voi Kida mikset voi saada mitään aikaan?" "Ei tätä elämää eletä niin, että tehdään mitä lystätään, eikä tehdä töitä." Minä pakenen paikalta ja purskahdan itkuun. "Niin mitä elämää?" Pääni huutaa raivoissaan. Mitä minä täällä teen. Itsetuntoni vaipuu maanalle ja elämänhaluni karkaa kuin Peter Panin varjo. Olen niin väsynyt, etten jaksaisi enää yrittää saada sitä kiinni.

Miksen jaksa elää? En edes tiedä haluanko elää. Joka päivä autolla ajaessani leikittelen ajatusta, että ajautuisinkin sillan kaiteeseen tai rekan alle. Kyllä kaikki pääsisivät yli minun menetyksestäni. En minä jaksa tai halua elää tätä elämää maailman normejen mukaan. Opiskella, mennä töihin, hankkia perhe, käydä lisää töissä, jäädä eläkkeelle ja kuolla. Tai ehkä haluankin, mutta miten pääsen sinne asti.

Lomalainen

Tänään oli jälleen psykologi. Kerroin hänelle suunnitelmistani ottaa sairaslomaa, koska koulunkäynnistä ei tällä hetkellä tule yhtään mitään. Kuin sattumankaupalla oli joku peruuttanut lääkärinaikansa ja sain samantien sairaslomalappuni huhtikuun puoleen väliin, sekä ketipinoreita nukkumiseen.

En oikein itsekään tiedä missä mennään. Välillä hajottaa niin äärettömästi, ettei mitään ideaa. Välillä kaikki on ihan okei. Huomenna vietetään kaverien kanssa alkoholitonta iltaa -äitini käskystä- juhlistaen pian tulevaa syntymäpäivääni. Sekin ahdistaa ja innostaa. En tiedä. Ahdistaa, kun pitää vielä siivota ja hoitaa niin paljon asioita.

Äsken olin aivan tosissani lähdössä ostamaan suklaata ja muuta mättöä, kun yhtäkkiä tajusin, etten se ole minä joka niitä haluaa. Ällöttää vain koko oma keho. Vihaan sitä, etten kehtaa käyttää vaatteita joita haluaisin, koska tunnen oloni niin lihavaksi. Tiedän, ettei ketään muuta kiinnosta mille näytän ja löytyykö minulta vatsamakkaroita, mutta itse en vain siedä sitä. Miksen vaan osaa hyväksyä itseäni ja päästää irti? Koko ajan tuntuu, kuin olisin valmiina juoksemaan pakoon minä hetkenä hyvänsä. Käräytän itseni hiipimässä ympäri taloa pää kumarassa. Yritän ryhdistäytyä.
 Otan osumaa mitä pienemmistä kommenteista, jotka eivät välttämättä ole edes tarkoitettu minulle. Pää syyttää minua kaikesta. Vie oikeuteni elää ja olla. Kun äiti alkaa huutaa siskolleni, pakenen omaan huoneeseeni peiton alle. Minun syy, minun syy. Senkin paska, laiska, lihava ihminen - sylkee pääni.

Break The Spell

”Kida.. Mä en enää ymmärrä tota sun sairautta. Ensin sä jaksat viikon bailata ja riekkua ilman mitään ongelmia, ja heti kun arki alkaa sä käperryt sängylle itkemään. 

Et sitä ajotuntiaskaan jaksanut peruuttaa. Tajuatko ei meillä ole varaa käyttää ylettömästi rahaa sun peruuttamattomiin ajotunteihin ja hammaslääkäriaikoihin.”

…

Niin. En selvinnyt kouluun. En edes ajotunnille, jonne ihan oikeasti halusin. Mä en vaan pystynyt. 

Asiat kasaantuu älytöntä vauhtia ja niiden kiinni ottaminen käy vaan entistä mahdottomammaksi. Enkä mä ees halua tehdä muuta kuin paeta tätä maailmaa.

Ahmiminen on lähtenyt saman tien aivan käsistä vanhempien palattua. Ahdistus on käynyt järjettömäksi. Mä en halua liikkua. Mua itkettää, mutta samalla tiedän etten kykene itkemään. 

Annan itselleni luvan ahmia. En mä enää ajatellut kauaa täällä olla. Mun synttärit on viikon päästä. Miten hyvä syy kadota kuvioista… enkä mä ees toisaalta haluaisi lähteä. Mä en vaan tiiä miten päin enää eläisin täällä. En kykene jatkamaan enää tätä iänikuista arkea. Osastoakin olen miettinyt, mutta toisaalta – niin..

Kouluun mä en vaan kerta kaikkiaan kykene. En halua mennä sinne itkemään ja romahtamaan. Edellisestäkään jaksosta en saanut muuta kuin kuviksen ja wanhojen kurssin, joten mitä järkeä siellä on nyt tällä hetkellä käydä.

Mun vanhemmat ei vaan käsitä, että jos kerran en pysty mennä kouluun, niin miten pystyn tehdä mitään muutakaan. Siinähän se ahdistava ongelma tuleekin. Jos en pysty selviytymään mistään arjen asioista, miten ihmeessä kykenen perjantaina lähtemään alkoa ottamaan. En mä tiiä miten mä tän niille selittäisin, kun en osaa selittää itsellenikään. Ei porukat ymmärrä sitäkään, että jos en aamulla kykene elämään, niin miten illalla pystyn. Jotenkin tuntuu, että ei mulla edes ole lupaa olla iloinen ja pirteä kotona, kerran en pysty sinne kouluunkaan mennä. 

Oon vaan niin yksin. Kavereillekaan en pysty oikein enää kertomaan, koska ne on terveitä ja ihania ihmisiä, eikä niiden ymmärrys vaan riitä, kuin tiettyyn pisteeseen asti. Enkä mäkään halua olla niille jatkuvasti valittava turhake. Parempi vaan istua turpa kiinni tuijotellen seinää.

 ...

Mitä mä voin tehdä? Mitä mä porukoille kertoisin? Pystyykö niille edes mitään selittämään?

Loppua odotellessa

Edellisestä tekstistä on jo aikaa. Koneeni vietti viikon kaverilla, kun unohtui sinne.

Hiihtoloma oli ja meni. Perheeni oli Levillä, minä kotona koiravahtina. Hiihtolomasta viitenä päivänä join. Kahtena päivänä pidin helvetin isot kotibileet. Kahtena toisena pienet illanistujaiset. Kaikesta huolimatta hoidin koirat ja siivosin talon. Viikon lopussa palauttaessani pulloja sain panteista 57e... joten ilmeisesti muutama tölkki mennyt.

Vanhemmat huusivat. Ehkä suurin mokani oli, kun en ollut piilotanut kaikkia viinoja, vaan joku oli varastanut useamman litran vanhempieni alkoholeja. Jokatapauksessa tuskin saan syntymäpäivälahjaa, tai vanhempieni arvostusta.

Olen tosiaan alkanut hengaamaan uusien "vähemmän arvostettujen" ihmisten kanssa. Mua ärsyttää kun kaikki on niin ennakkoluuloisia paskoja. Mä olen ihan tasan sen ihmisen kaverin kenen haluan olla. Tulee musta sitten säälittävä ernu tai ei. 

Itsemurhaa en ole miettinyt koskaan näin paljon. Kaverit ovat älyttömän huolissaan. En uskalla kertoa niille enää mitään, kun ei ne anna mun elää rauhassa. En tiiä. Kaikki haluaa että alkaisin tsempata ja vihdoin ottaa kiinni elämästä, mutta olen vaan aivan rikki ja sekaisin.

Samantien kun porukat saapuivat perjantai-iltana on mukaan astunut yletön ahdistus ja ahmiminen. En ahminut juuri lainkaan koko hiihtoloman aikana. (vaikka turrutinkin nälkääni alkoholiin ja sen kaloreihin.) Nyt kuitenkin huomaan jatkuvasti ajattelevani ruokaa ja miettiväni mihin kalorimössöön seuraavaksi turvautuisin. En mä oikeen tiiä mitä mun pitäis ajatella tästä. Ruoka on ollut aina mulle vähän niinkun pakokeino, joten ehkä tää perhe-elämä ei vaan oikeen nyt istu mulle. (<- kamalaa sanoa noin.) Sekin ahdistaa älyttömästi, etten saa käydä tupakalla silloin kun haluan. Koko ajan vaan pitää hävetä ja peitellä sitä mitä on. 

Omatunto - missä olet?

En ole puhunut syömisistäni, enkä urheiluistani oikeastaan ollenkaan. Lähinnä siksi, että masennus vie mua aika pahasti mukanaan, eikä mua oikein nappaile mikään. Olen silti tarkkaillut painoani, mutten ole sitä valmis jakamaan. Ehkä sitten joskus, kun pääsen johonkin mainittavaan tulokseen.

Urheilua en ole harrastanut käytännössä lainkaan. Tänään olisin niin kovasti halunnut lähteä lihaskuntoon, mutta tyhmä pää hajotti mut täysin ja päädyin itkemään sängyn viereen. Tai en oikeastaan edes itkemään, koska olen tunnevammainen, vaan tuijottamaan vähän psykoottisesti eteenpäin ja haukkomaan happea.

Kunnon ruokaa en syö oikeastaan ollenkaan. Viikonloput elän alkoholilla. Muut päivät muutamalla leivällä ja tällähetkellä saamillani penkkarikarkeilla.
Tietenkään en voi ikuisuuksiin jatkaa tuolla ruokavaliolla, joten toivottavasti saan jossain kohti voimia vaihtaa karkit vihanneksiin ja leivät vaikka kaurapuuroon.

Valehteleminenkin on aika iso ongelma. Varastin perjantaina viinapullon, jonka piilotin huoneeseeni. Tänään väitin kiven kovaa päin vanhempieni kasvoja, etten tiedä siitä mitään. Pahinta oli, että aloin itsekin uskoa siihen. Kuinka omatunnoton ihminen voi olla? Minun tapauksessa aika tosi.

Prinsessapäivä

Prinsessapäivä on nyt ohi ja kuopattu. Heräsin neljän aikoihin perjantaiaamuna keittämään kahvia ja laittamaan naamaa kuntoon. Olin onneksi mennyt illalla jo hyvissä ajoin nukkumaan, joten untakin tuli seitsemän tuntia.
Päivä oli yllättävän hauska. En jaksanut stressailla turhista, vaan menin nätisti virran mukana. Oma ulkonäkökään ei ollut niin järkyttävä, vaikka kädet tursusivatkin luvattoman paljon. Sain kuitenkin paljon positiivista kommenttia kauniista mekosta ja kaikkein yhtenäisimmästä tyylistä.

Illan jatkot olivat aavistuksen verran floppi. Ihmisiä oli liian vähän tai tila oli aivan liian suuri. Onneksi kuitenkin sain viettää aikaan hyvän ystävän ;) kanssa, joten itselläni oli kuitenkin kaikesta huolimatta ihan kivaa. Paitsi, että sain abiristeilyltä kartongin, joka varastettiin. Nyt en tiedä mistä revin rahat, että voin käytännössä maksaa ilmasta.
Eilen oli ryyppypäivä day2. Kaveri täytti 19 ja viinaa virtasi mukavasti. Olin jäänyt yöksikin, vaikkei se suunnitelmiin kuulunut. Yhdeksän aikoihin aamulla hipsin kovaa vauhtia kotiin nukkumaan päätäni selväksi.Tänään olen nukkunut koko päivän ja heräsin n. tunti sitten. Hups. Ruokahaluakaan ei ole, mikä on tietenkin plussaa.
Toivottavasti teillä on kaikki hyvin. <3

Matkalla kadotukseen

Tuntuu niin raskaalle kirjoittaa kaikki ajatuksiani ylös. Niitä on liikaa ja taas aivan liian vähän. Yritän pakolla kääntää kolikon kiillotettua puolta näkyville ajatuksissani, mutta se on niin vaikeaa. Ehkei se ole kolikko vaan kokonainen kultaharkko, jonka toinen puoli vain on tummunut täysin tunnistuskelvottomaksi..
Olen hetken aikaa viettänyt aikaa "uusien" kavereiden kanssa. Osa on nuorempia, osa taas niitä "vähemmän pidettyjä". Ei mua kiinnosta, mutta mua pelottaa että mun "oikeat" kaverit alkavat halveksia mua.
Tänään pelko siitä, että jotain tosi pahaa tulee tapahtumaan kasvoi jälleen valtavaksi. Äiti yritti auttaa ja lohduttaa.
"Älä mieti liikaa."
"Niinhän mä kovasti yritänkin!" Toisaalta taas se ajatusten kieltäminenkin kasvattaa ahdistusta. Laittaa ne pelottavat ajatukset kytemään, kuin puita odottava takkatuli.
Voi miksi sen pitää olla niin vaikeaa nähdä totuutta. Kaikki sotkeutuu johonkin hämyisään sumuun. Peilikuvakin irvistelee kuin paholainen. Silti puntari näytti 50.9kg, vaikken edes perjaatteessa ole yrittänyt laihduttaa. Tottakai toivonut laihtumista, mutten tarkoituksessa yrittänyt.
En mä osaa uskoa, että olisin laihtunut kiloakaan. Peilikuvassa hyllyy vieläkin se 57 kiloinen sotamursu. 

Missä mä oon?

En oo taas hetkeen kirjotellut. Jotenkin en osaa enää lainkaan tuottaa haluamani kaltaista tekstiä. Eipä mulla oikeen oo mitään sanottavaakaan. Elän jossain aivan omassa maailmassani, missä vain seuraan oman ruumiini kulkemista, muttei mua oo siellä sisällä. En osaa oikein tunnistaa tunteitani. En tavoitella haluamaani. Mä vaan kellun tän ahdistavan virran mukana.
Useampana päivänä olen vain maannut liikkumatta sängyssäni. En mä edes enää itke. Tunnen vaan ahdistuksen kalvavan selkärankaani.
Perjantaina on wanhat. Huomenna on kenraalit. Mä en halua. Mun itseinho on nykyään aivan älytöntä. Mä inhoon mun ulkonäköö siinä pahuksen mekossa, eikä mulla ole mitään intoa panostaa mihinkään. Kaikki se kaunistautumisen ja rahan menon määrä on vaan oksettavaa. En mä ansaitse tätä.
Missä mä oon? 

Musertavaa shaibaa

Yhtäkkiä on keskiviikko. Huomenna on torstai. Mihin menevät päivät? En minä tiedä. Itsevihan ja ruokailujen kanssa painimiseen - veikkaisin.
Huomenna on lääkäriaika. Keskustellaan lääkityksen jatkamisesta.
Ruokailuihin haluaisin apua. Ei tästä ahmimisesta tule mitään. Tää on ihan sairasta mitä kaikkea sain syötyä tänäkin iltana. Nyt puoliksi sulanut ruokamössö yrittää pakollakin kiivetä ruokatorvea pitkin ylöspäin, kun vatsa on niin täynnä. Keho hajoaa muutenin tämän sekoilun vuoksi. Hiuksiakin irtoaa tukoittain aina suihkun jälkeen. ... Ja mä en ees tiiä jaksanko välittää.
Koulussa käyn suurimmaksiosaksi. Mutta välillä ahdistus vie voiton. Tänään inhottavat olot veivät jumppatunninkin, mikä kostautui vain lisääntyvällä ahminnalla.
Miksi kaiken pitää olla niin sekavaa? Haluaisin vain niin pois täältä pimeästä, mutta virvatulet johdattavat minua jatkuvasti harhaan.
Wanhojen tanssit lähenevät ja mua ällöttää esiintyä puvussani. Vihaan tursuavia käsiäni, selkääni, rintaani... naamaani - kaikkea! Miten onnistunut prinsessapäivä voi olla, jos prinsessa itse haluaa tuupertua itkemään maahan ja kulauttaa vodkapullon kitusiinsa. Oi tätä itsevarmuuden riemujuhlaa!

Eksyin vankilaan

Tekstiä ei ole hetkeen syntynyt. Enpä ole saanut aikaan mitään muutakaan. Noh.. joulukilot ovat viimein poistuneet epämuodostuneesta vartalostani, mutta nyt kammolla pelkään, etten saan kiloja enää enempää pois.

Psykologilla juteltiin maanantaina siitä, tarvitsisinko sairaslomaan. "En tiiä. Ehken ainakaan vielä, kun hiihtolomakin alkaa kohta."
Porukat eivät halua jättää mua viikoksi yksin hiihtolomalla. En kuulemma selviä. Harmittaa, ärsyttää, vituttaa. Mä haluan olla yksin. Eikö ne tajua, että mua stressaa niidenkin läsnäolo. Koko ajan pitää olla hieman pelko perseessä, jos pitäisikin olla tekemässä jotain muuta, kuin juuri sillä hetkellä on. Okei. Kyllä mä tajuan, että on ne ihan syystäkin huolissaan, mutta silti. Olin jo kerinnyt herätellä ajatuksia viikon alkoholiputkesta, syömissekoilusta ja kehon vihaamisesta. ...

Eilen olin jälleen alkomahoolin kanssa pelleilemässä. Vitutuskäyrät nousivat välillä aika korkeiksi ja nyt on rystyset mustelmilla, kun tuli pamautettua seinään pariinkin otteeseen.
Kotiin pääsin joskus neljän aikaan aamuyöstä. Tein itselleni valtavat ruokamätöt ja söin kokonaisen tuc-keksi paketin. Sitten meikit levinneenä oksensin jotain liejua, kun tajusin, että tänään mulla olisi circuitohjaus. Jotenkin se olo sitten lähti aivan käsistä ja purskahdin hysteeriseen itkuun. Sisko suostui tuuraamaan circuitin, että eipä tämä köyhä paska tyttö saa pennin pyörylääkään. Taisin jossain otteessa itkeä huoneeni lattialla omaa huonouttani. Koiraltakin pyysin anteeksi useampaan otteeseen. Onneks mulla on ees se. <3 Ehkä sillä alkolla oli jonkin verran vaikutusta, kun olin niin totaalisen rikki, mutta ei se mitään.
Mä en vaan nyt jaksajaksajaksa. Tuntuu kuin olisin mennyt jääkylmään veteen ja keuhkot pakahtuisivat. Se ahdistus.

Kun mikään ei riitä

En löydä enää sanoja tälle ahdistukselle. Se vaan hukuttaa ja musertaa mut. En pysty tuntemaan mitään, enkä elämään. En osaa hukuttaa tätä tunnetta, enkä -- olemaan. Olemaan yhtään mitään.

Viikonloppu meni järkyttävässä alkoholin liikakäytössä. Kaloreita tuli kummallekin illalle monia tuhansia pelkistä juomista. Unirytmikin meni ihan sekasin, kun tuli valvottua aina aamuun asti. Baarissa olin loppujen lopuksi yksin, kun kaveri ei päässyt papereillaan sisään. Löysin uusia kavereita. Puhun täysin sekavia ja palelluin pakkaseen. Loppujen lopuksi heräsin jostain uuden ystävän luota.
Eilen kotiin saavuttuani nukuin 15h ja aamulla en selvinnyt kouluun. En selviä enää mihinkään.
Äiti raahaa mut kädestä pitäen aurinkoon, jotta piristyisin. Kysyy mitä mietin, kun ehdosttaa pihalle menemistä.
"Vois polttaa tupakan."
"Et polta." Äiti lähtee käyttämään koirat. Minä istun terassin rapuilla tupakan ja kahvin kanssa. Hetken aikaa tuntuu, että pystyn taas hengittämään. Ahdistus lievenee nikotiinin imeytyessä.

"Kida, täällä haisee tupakalle." Niin haisee. Anteeksi, että olen tässäkin asiassa näin epäonnistunut.

Laatikossa on suomi viinan loppu lantrattuna appelsiinimehuun. Hörppy siitä. Joisinko loputkin? Tasottavia. Ei tän olon kanssa voi elää.
Isi soittaa ajokoululle, etten pääse tänään ajamaan. Syynä migreeni. Parempi näin. Paniikkikohtaus ja autolla ajo ei varmaan sopisi yhteen.
Ainut positiivinen asia, että ruokahalukin on kadonnut. Olen sekoittanut koko kropan niin totaalisesti viinalla viikonlopun aikana, ettei vatsanikaan tunne enää nälkää. Onneksi.

Ihanaa, että Ystävä ymmärtää -ehkei osaa lohduttaa- , mutta ymmärtää kun on itsekin niin sekaisin. Pelottaa hänen vuokseen, kun hän on lopettanut syömisen. Hän ei ainakaan myönnä syömättömyyden johtuvat yhtä pinnallisista asioista, kuin minulla yleensä. Joten asia on mahdollisesti vielä vaikeampi. Hän ei myöskään suostu kohtaamaan ongelmiaan, tai ottamaan apua niiden hoitoon. En minäkään riitä hänelle, kuinka pystyisin. Itsehän vain istun lattialla tuijottelemassa pölypalloja nurkassa ja koitan aina välillä muistaa hengittää. Voisinko lopettaa kokonaan?

Mummo

Missä mun uni on? Toivo aamulla kouluun pääsemisestä hiipuu samaa tahtia, kun kellon viisarit tikittävät armottomasti eteenpäin. Minä tuijottelen seiniä ja tajuan yhtäkkiä kaipaavan mummoani. Mummo kertoo olevansa yksinäinen ja kaipaavansa seuraa. Minä itsekkäistä syistä johtuen välttelen sinne menoa. En halua kertoa asioistani tai joutua syömään pikkuleipiä, joita mummo minulle välttämättä haluaa tuputtaa. Mummo haluaa auttaa. Tiedän hänen tarkoittavan hyvää. Hän on liian hyvä. En minä riitä hänelle. Viallinen päästään pimahtanut lapsenlapsi. En halua rasittaa hänen mieltää minun pinnallisilla ongelmilla. Silti tiedän hänen haluavan kuulla Jakaa vuosikymmenten tietämyksiään, mutta minä ahdistun ja tunnen oloni nurkkaan ajetuksi. Kysymykset tuntuvat liian henkilökohtaisilta.
Miksi haluan taistella minua rakastavia ihmisiä vastaan? En halua näyttää heikkouksiani heille. Paljastan heikkouteni väärille ihmisille, jonka jälkeen oloni on kuin rakkauttaan tunnustaneella ja räkäistä naurua vastakaikuna saaneella.
Olen luonut mummolle kuvaa, jossa olen kiltti koulussa menestyvä. Nyt kuvan tuhoaminen tuntuu vastenmieliselle. Kertoa, että koko kuva on valetta, eikä siinä mikään ole totuutta. Kaikki kuvan ainekset on revitty jostain kauniista valemaailmasta, jonne kaipaisin. En minä halua joutua rikkomaan niitä kauniita kuvia, kertomalla, kuinka rakkaudella minua varten tehdyt letut joutuivat posliinijumalan kylmään otteeseen. Kuinka viikonloppuni menevät alkoholia liikaa käyttäessä. Ja kuinka viikot käytän itseinhoa keittäessä sekä kuolemaa kaipaillessa.
Yritän antaa mummolle mahdollisuuden. Ottaa sen ensimmäisen askeleen ja mennä hänen luokseen. Elämä ei ole liian pitkä. Joskus vielä tulee kaduttamaan liikaa, jos käytän tilaisuuteni käyttämättä, joten pakko yrittää.

Hädässä ystävä tunnetaan

Kun susta tuntuu, ettet enää mahdu hengittää - mitä teet? 
Happi varastetaan sulta. Kuka sen vie?
Kaikki ympäröivä repii sua hajalle, etkä sä enää pysty vaikuttaa mihinkään. Yrität takertua johonkin olemattomaan ja piiloutua elämältä. Sulkea silmäsi, mutta painajaiset seuraavat sua suljettujen silmien taakse.
Sä et näe eteenpäin. Olet sokea vieraassa maassa. Etkä ymmärrä kieltä, eikä kukaan halua auttaa sua. Olet jo yrittänyt juosta niin monesti. Nousta ylös kaatuessa. Mutta kun sulla ei ole enää voimaa juosta, eikä nousta kaatuessa. Mitä sitten tehdään? 

Aamulla lintsasin ruotsin tunnin. Taistelin itseni puolilta päivin hereille, jotta pääsisin vanhojen tanssitreeneihin. Tuijotin naama ilmeettömänä itseäni peilistä, kun yritin peittää liian tummat silmäpussini. Join liikaa kahvia ja söin suklaata.
Lähdin kulkemaan koulua kohti tyhjänä ja turtana. Sytytin tupakan ja oksensin tahattomasti kahvia maahan. Kurkunläppäni taas kunnossa.

Illalla kirjoitin ohjaajakaverille viestiä; Pystyisikö hän etsimään jonkun toisen tekemään näytelmäkerhoon koreografiaa? 
Siitähän se ilo irtosi. Hänestä varmaan tuntuu epäreilulle, kun sysään kaiken vastuun hänelle. Olen pahoillani, että ongelmani joutuvat koskettamaan hänenkin elämäänsä. Yritin selittää hänelle, kuinka voimani ovat aivan loppu ja olen täysin rikki. Kerroin psykologikäynneistä ja lääkityksestä.
En vain voi uskoa hänen vastaustaan ja suhtautumistaan. Hän sai minut tuntemaan, kuin olisin täysin epäonnistunut ihminen ja kaikki olisi omaa syytäni. Ehkä kaikki onkin. Olemme olleet joskus lähes parhaita kavereita, mutta jossain kohti kasvaneet vähän erilleen. Silti ajattelin hänen edes näyttävän jotain ymmärrystä minua kohtaan.
"Jos meet "ei jaksa oikeen välittää" asenteella niin ootan vaa mihi se sit johtaa"
Lause melkein nauratti. Olisin voinut viiltää ranteet saman tien auki ja nauraa kyyneileideni seasta.
"Tähän se johtaa"
En jaksa tällä hetkellä aihetta enempää avata, mutta lausahdus: Hädässä ystävä tunnetaan. Tuntuu jotenkin todellisemmalle kuin koskaan aiemmin.

Sain eilen illalla vihdoin avauduttua kaikista ongelmistani jollekin kaverille. Sanotaan häntä vaikka ystäväksi. Se hän on. Minun ainut ja paras ymmärtävä ystävä. Joka itsekin on hieman hassu päästään. Hän ei yritä moralisoida minua tai muuttaa mua mihinkään suuntaan. Hän kuunteli kaiken ilman turhia "oivoi. Voi sua raukkaa. Koita jaksaa." - kommentteja.

Itkin paitani märäksi tässä illan myötä. Loppujen lopuksi lähdin ulos viemään roskia ja sytytin tupakan. En jaksanut enää yrittää peitellä tupakointiani. Isi kysyi kävinkö röökillä, kun haisin sille niin paljon sisälle tullessani. Vastasin joo.
Pahin ahdistus ja itkukohtaukset on toivottavasti jo selätetty. Kiitos ystävän ja äidin. Yritän vain selvitä tän illan loppuun.
Tsemppiä teille kaikille ihanille siellä. Toivottavasti teilläkin on joku ihana ystävä jolle puhua kaikesta. <3- Kida
ps. Päivän kysymys: Kun oksentelua aina silloin tällöin harrastava tyttö jätetään yksin kotiin, mitä tapahtuu?

Waiting for the miracle

Kun osaisinkin muotoilla ajatukseni tekstiksi. Kirjoittaa taitavasta sanoilla leikkien, mutta eipä musta taida olla edes siihen. En tiiä. Oon ehkä hieman kammoksunut kirjoittaa blogiin pariin päivään. Tuntenut huonommuutta, kun kaikki muut tuntuvat osaavan kirjoittaa niin paljon taidokkaammin. Välillä tuntuu, että tila ei riitä täällä blogimaailmassakaan. Kaikki sanat on jo käytetty ja mä vaan varastan niitä muilta. Mutta kun musta tuntuu samalle, kuin niin monista muista. Ei kai se oo kielettyä kirjoittaa omasta näkökulmasta samoista aiheista? Huoh. En ees tiiä mitä selitän.

Mielialat vaihtelee tiuhaan tahtiin. Pahoja kaamosvaiheita ei onneksi ole tullut, mutta ei tää kai oikeen elämääkään oo. Välillä tuntuu, että ajatuksia ei ole ollenkaan ja sitten havahdun koomastani, kun ne hyökyy tsunamin lailla sekoittaen kaiken mielessäni.

Olin tänään sählypelissä. Pelin jälkeen mentiin abc:lle syömään, kun koulu oikein sponssani meille heseruokaa. En syönyt. Ei edes tehnyt mieli. Hain kaupasta megiksen ja litkin sitä, tuijotellessa inhoontuneena muiden syömistä. Ettekö te tajua, että se kaikki kertyy reisiin ja vatsaan jajja? Ei vaan. Koen jotain sairasta mielihyvää, kun nään muiden ihmisten syövän ja lihovan. Ainakin olen sitten jotakin pienempi.

Helpompi hengittää

Tänään tuskassa revin itseni ylös seitsemältä, huonosti nukutun yön jälkeen. Vahvaa kahvia. Nopeasti.
10.30 mulla oli psykologi. Vähän jännitti, kun edellisestä ajasta oli jo niin kauan. (Lähinnä pelkäsin, että joku huomaa minun livahtavan psykologin huoneeseen ja piripää-Kida huhut ottaisivat vallan.) 
Sain juteltua ja kerrottua asioitani. Ahdistus meinasi iskeä kesken rentoutusharjoituksen, mutta psykologilta poistuessa mieli tuntui pitkästä aikaa kevyemmälle.
Seuraava käynti sovittiin 2.2. Mua vähän jo etukäteen pelottaa, että nää käynnit loppuu. Mua pelottaa, että mut vaan jätetään tyhjän päälle. En haluaisi vaihtaa psykologiakaan samantien, nyt kun jonkinsorttinen luottamusside on synnytetty.
En tiiä saisko näin sanoa; mutta mua tavallaan pelottaa "parantua". Emmä tiiä oikeen mitä ees tarkoitan parantumisella, mutta kai jotain et tulisin jotenkin iloiseks ja onnelliseks normaaliks reippaaks koululaiseks.(<-- Kuulostaapa kamalalle. Tyhmä mieli) Oon elänyt tässä kaaoksessa ja mielen mustuudessa jo niin pitkään, et kun se viiän multa pois, niin en tiiä mitä mulle jää. Tyhjä aukko olisi valtava, kaiken sekoilun poistuessa kuviosta. Millä mä täytän sen aukon? Iloisilla ajatuksilla ja kukkasillako? 
Söin himassa karkkia ja porukat haki pizzeriasta mättöruokaa. Olin jo aivan valmis bulimioimaan yksin himassa, kun muutama kaveri pyys istuu iltaa ja dippailee vihanneksia. Väsytti. Emmä meinannut lähtee, mutta onneksi pakotin perseeni ulos. Ei tästä illasta olisi tullut muuten yhtään mitään, mutta nyt mulla oli hauskaa(ko). Nauroin vedet silmissä, meikit levinneenä huonoille jutuille. Välillä tosin huomasin nauravani vedet silmissä, vaikkei mua edes naurattanut ja mieli veteli jossain kaukana. Kuitenkin olin päälle päin ihan normaali nauravainen sekopää ja melkein sisällekin päin.

Päätettiin lähteä pulkkamäkeen. Oli hauskaa olla taas lapsi ja riehua hyvässä seurassa. Välttelin parhaani mukaan yksin jäämistä, jottei tumma aalto nielaisisi mua. Ja niin mä taistelin itseni voittajana himaan.
Nyt olo olisi lähes hyvä, jollei ajatukset päivän kaloreista ja sisälläni kertyvästä läskistä vaivaisi niin paljon. Parempi päivä kuitenkin.
Öitä <3 - Kida

Pretender

Eli hommathan lähti aivan käsistä edellisen tekstin jälkeen ja ahminta otti aivan jälleen otteensa. Sitten sitä kummarreltiin vessassa ja pohdittiin miksi on niin ruma läski. Eilinen ei mennyt lainkaan paremmin ja aivan liikaa ruokaa jäi sisälle. EIlen koulusta tullessa käperryin peiton alle itkemään.
Tänään en päässyt ohjaukseen asti, koska sain hetken olla yksin himassa ja mieluummin ahmin ja oksensin kotona. Ei jestas nyt! Missä on terve järki?

Tänään oli tapaaminen lääkärin kanssa. Inhosin tuota mieslääkäriä. Hän oli nuori mies, joka näytti lähinnä jollekin puolsulle, eikä todellakaan koulutetulle lääkärille. Ääni oli matala ja käheä ja musta tuntui, kun hän olisi lukenut kaikki kysymykset suoraan oppikirjasta. Äidin mielestä hän oli boheemi, minusta ällöttävä.
Oli ehkä virhe ottaa äiti mukaan, kun en kehdannut ihan todellisia tietoja kaikista mun ajatuksista antaa.
"Kuinka usein sä oksennat?"
"No... ehkä kerran viikossa" Jepsjeps.
Sain kuitenkin reseptin kouraan ja huomenna tämä tyttö aloittaa Escitalopram Actacis 10mg käytön. Ehkä se auttaa. Toivon, että auttaisi, kun ei tästä elämästä tule tällähetkellä lasta eikä paskaa. Huomenna pitäisi myös suunnata labroihin. Ainakin hyvä syy paastoilla.
Olen nyt myös virallisesti lopettanut voimisteluryhmäni ohjauksen, sekä kokkikerhon. Tyttökerho mulla vielä ois, mutta niinkuin voitte lukea en sinne hirveästi tänään mennyt. Kaverit vähän ihmettelee, kun näin seinään lopetan kaiken, mutta ei ne hirveästi kehtaa kysellä, enkä mä muutenkaan kertoisi. Heitän jotain läppää "Kerkee ryypätä enemmän" Yolo666
Kutsu tuli lauantaiksi baariin, mutta ei mun vanhemmat tule mua päästämään. En mäkään ees oikein jaksaisi, mutta mut on vaan niin helppo houkutella bailaamaan. Kun se ajatus on kylvetty, niin se itää aivan sairasta pikavauhtia. Oivoi. Kieltäytyminenkin käy aina vaan vaikeemmaks, kun kaikki aina olettaa mun tulevan. Mä oon se porukan "bilemittari", joka on semisti rappiolla, eikä hallitse millään lailla sopivasti ottamista. 
Onhan se hauska heittää läppää mun juomisesta, mutta todellisuudessa en vaan kestä itseäni, enkä maailmaa ympärilläni joten pakko vetää aivan perseet. Jostain syystä mulla on aina rystyset auki tai mustelmilla kostean illan jälkeen, kun olen jossain kohti humalan keskivaiheilla raivostunut maailmaan ja lyönyt seinään. Olishan se kumminkin aivan liikaa olla iloinen ja onnellinen edes yhtä iltaa. Se on fakta. 

Mielen taistelu

"En mä saa unta, mutta öitä äiti." Enkä mä unta saanutkaan. Sitten kun vihdoin aamuyön koleudessa nukahdin näin häiriintyneitä unia ja heräilin vähän väliä siihen, kun oli liian kylmä tai kuuma. Taisin välillä herätä ihan vaan itkemäänkin tai etsimään rytmiä häiriintyneelle hengityksellenikin. Janokin piinasi pitkin yötä, kun oli syönyt suolaisia sipsejä. Läskiahdistun kaivoin mieltäni, eikä aamun sarastaessa edes vatsa tuntunut keveämmälle. Pystyin tuntemaan sen rasvamössön sisälläni, eikä ahdistus ottanut laantuakseen.
"En oo pitkään aikaan nukkunut näin huonosti"
"No jos nukut ekat tunnit. Pääset mun kyydillä puolkakstoista koululle"
"Joo"
Niin mä sitten klo 7 jälkeen nukuin neljä lähes onnistunutta tuntia, jonka jälkeen raahauduin äidin kyydissä koululle. Koulupäivä oli turha, enkä oppinut mitään. Kuuntelin luentoa monikulttuurisuudesta. Harmi, että luentoa pitänyt kenialainen ei oikein suomea osannut, enkä tajunnut lainkaan hännen pointtiaan yhtään mistään.
Koulun jälkeen lähdin kaverilleni M:lle, joka oli perjantaina saanut avaimet uuteen yksiöönsä. Tuntuu hyvälle, kun vihdoin jollakin kaverilla on oma asunto. Oikeastaan olin aika kateellinen. Minäkin haluan oman pienen koloni! Mutta ainakin jokin paikka, missä vanhemmat eivät ole hengittämässä niskaan ja tupakalla voi käydä milloin haluaa.
M:lle mukaan tuli vanha luokkatoverini, jonka kanssa ollaan oltu välillä ihan ok kavereitakin. Jossain kohti tilanne kuitenkin meni todella ongelmalliseksi, eikä syksyn jälkeen olla vaihdettu juuri sanaakaan. Tuntuu inhottavalle, kun tiedän, ettei hän arvosta minua ollenkaan, mutta silti jaksan uskoa, että ajan kanssa meistä voisi ehkä vielä tulla ihan toisillemme puhuvia tuttavia.
Mielelle teki hyvää ottaa lepiä masunnolla (<- Niinkuin paikkaa päätin alkaa kutsumaan). Maata vain patjalla ja juoda puolikas siideri. Olisi pitänyt ehkä mennä urheilemaan, mutta toisaalta kai pitää yrittää pitää sosiaalisiakin suhteita yllä.
En ole syönyt muuta kuin kukkakaalia ja kaalia. Tuntuu hyvälle, vaikka viikonlopun kalorit ahdistavatkin älyttömästi. Kaapissani oleva sipsipussin loppu kummittelee. Käsi meinaa avata laatikon -> lyön sitä. Voi kun en sortuisi. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Olisi pakko oksentaa ja sitten itkeä. Oi pidä mieli pintasi minä pyydän. Mitä jos kuitenkin...

Turn the page ... please

Koko päivän olen vain odottanut, että tämä päivä olisi ohi. (...että kaikki olisi ohi.) Harmikseni en kuitenkaan osaa vauhdittaa ajankulkua, vaikka sitä kuollakseni toivoisinkin.
Olen pohtinut ahdistukseni syitä. Miettinyt alkoholin käyttöäni ja yrittänyt pohtia missä kohti perjantai-iltani mustenee täysin. Jälleen pelkään, että olen tehnyt tai puhunut jotain typerää, mitä en vain muista. Todellisuudessa kukaan ei luultavasti välitä paskaakaan siitä, että olen ollut surkeassa kunnossa, koska niin on varmasti suurinosa muistakin. Silti saan tehtyä tällaiset asia älyttömän suuriksi möröiksi päähäni. Ahdistun ja vihaan itseäni. Ehkä ensi kerralla osaan ottaa rauhallisemmin? Jeah. Katotaanko?
Eilisen tekstin jälkeen selvisin vielä pari tuntia ilman ahdistusta, ennen kuin se palasi kylmänä ja synkkänä päälleni. Meinaan kuristua sisältä päin. (Lähes toivoisin, että kuristuisin.) Mitä ahdistuksen syihini tulee, niin varmaan eniten ahdistaa se, etten minä lainkaan tiedä mitä haluan ja pilaan kaiken hyvän ympärilläni. Työnnän ihmiset pois, kun he tulevat liian lähelle, tain päinvastoin jään roikkumaan ihmisiin, jotka eivät halua minua lähelleen. Oma keho ahdistaa älyttömästi, mutta sitä en koskaan halua mainita ahdistukseni syyksi. Kyllä mä tiiän mitä saisin vastaukseksi: "Sä ole täysin normaali kaunis nuori naisenalku" "Höpöhöpö, et sä ole lihava." blaablaa. 

 Oon syönyt aivan älyttömästi ja ollut aivan liian saamaton, että jaksaisin poistua edes sängystäni. Nyt pohdin kuinka kauan voisin olla syömättä ja kaikke muuta faktap-paskaa.
Huoneeni on sotkuinen ja reppuni haisee viinalle; pitäisi pestä se. Hiukseni haisevat oksettavalle ja tuntuvat karheille ja takkuisille. Huomenna pitäisi selvitä kouluun, mutten tiedä miten onnistun siinä. Inhottaa kun kaikki tuntuu niin pahalle. Haluan pakoon täältä - nopeasti!

Minä perjantaina xd #liikaakontrastiakoskatunnistuspelko

Party

Torstai mentiin kaalikeiton voimalla ja eilinen alkoholin. Kaverilla oli 18v synttärit joita juhlistettiin vuokratussa mökissä. Dj, valoja, ihmisiä ja alkoholia. Voin sanoa, että oli loistavat bileet. Paljon ihmisiä, eikä yksin tarvinnut jäädä missään kohti murehtimaan.
Suurinosa illasta meni mielestäni ihan nappiin, mutta jossain kahden aikaan muistini katoaa aika totaalisesti. Niin oli kadonnut jalkanikin, kun olin kerrostalon rappusissa kaatunut turvalleni, josta muistuksune nyt musta leuka.
Loppuillan tapahtumat ovat todella hämärän peitossa, sillä mun piti jäädä mökille yöksi, mutta olinkin jostain syystä päättänyt lähteä jatkoille, mutta en päässyt sinnekään asti, vaan sammuin puolitutun sängylle. Aamuinen herätys oli aika karu, kun yritin pohtia missä ihmeessä olen ja miten sinne päädyin.
Äiti ei ollut kovin ylpeänä, kun saavuin vielä humalassa kotiin. Hups. 
Kaloreita en halua edes miettiä. Monen päivän edestä kumminkin. 15lonkerossa kaloreita on aavistuksen verran liikaa. Nyt kuitenkin olen niin väsynyt ja rikki, ettei ahdistus tunnu kovin pahalle, vaikka suolaista darraruokaa onkin tullut vedettyä.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Ghost writer

Voi miten paljon enemmän haluaisin tänään kirjoittaa jonkun toisen päivästä. Jonku sellaisen päivästä, jonka päivä on mennyt hyvin ja hän kokenut onnistumisen, sekä onnellisuuden tunteita. Minulta tuollaiset tunteet ovat pysyneet kaukana. Täysin tavoittamattomissa.
Aamulla en selviytynyt kouluun, vaikka ensimmäinen tuntikin alkoi vasta puolilta päivin. Niin minä makasin sängyssä ja kyynelehdin, kunnes äidin useista pyynnöistä turtuneena nousin ylös. Pistin pari keksiä poskeen. Vähän leipää. Ja jogurttia. Hmm. Oksentamaan.
Koko päivä on mennyt epämääräisiä asioitia ahmiessa. (Mm. 200g suklaarusinoita, jotka varastin kaapista) Oksennettua on tultu enemmän, kuin pysyn enää perässä. Silti aivan liikaa ruokaa on jäänyt elimistööni, mutta toivon kovasti, että kalorit on kuitenkin pysynyt kulutksessa oksentamisen ansiosta.

 Huomenna juttelemaan opolle ja ensiviikon keskiviikkona terveydenhoitajan ja koululääkärin juttusille, jolloin lääkäri kirjoittaa reseptin ilmeisesti masennuslääkkeisiin.
"Musta tuntuu samalle, kuin olisin juonut itseni ihan älyttömään humalaan ja olisin juuri kaatunut rankan reissun jälkeen sängylleni nukkumaan, mutta sitten mun pitäisikin nousta ylös. Kaikki äänetkin tulee jostain kaukaa, eikä niistä oikeen saa selvää." Yritin selittää äidille miltä musta tuntuu.
On vaan niin voimaton olo. Niinkuin jo aiemmin mainitsin, niin mun pitäisi karsia niitä ohjauksia, mutta sekin vaatii niin paljon töitä. Pitäisi selittää ohjaajaparille - joka ei tule ymmärtämään - ja löytää joku tuuraamaan mua. Sehän on huomattavasti helpommin sanottu, kuin tehty.

Nyt kuitenkin toivon saavani unta, että huomenna jaksaisin kahdeksalta koululle. Ainakin kävin äsken suihkussa, mikä on hyvä selviämisen merkki.

Mummolakäty

"Paska päivä" Niin mä aamulla kaverille vannotin ja niinhän tää päivä olikin.

Yöllä heräsin itkemään, kun ahdisti niin kovasti mennä aamulla matikan ja ruotsi tunnille. Ahdisti se, että oli niin paljon hoidettavia asioita yhteen päivään.
Aamulla herätessäni meinasin käpertyä lattialle makaamaan, mutta sain itseni väsyneen ilmestyksen koululle asti.
Matikan tunti oli hirveä. Vilkuilin kelloa ja keräsin itseäni muutaman minuutin välein, etten alkaisi itkeä. Miksen vaan tajua mitään? Kaikki taululle laitettavat asiat muuttuu pelottaviksi möngertäjäisiksi ja opettajan sanat puuroutuvat eriskummalliseksi mössöksi. Miten sitä voi ymmärtää? (Ja nyt oli vasta kurssin esittelytunti) Välitunnin alkaessa ilmoitin opettajalle, etten pääsisi seuraavalle tunnille, kun olisi aika opolle. Köhköh. Niin mä sitten lintaisilin toisen tunnin ja join pahaa purukahvia taukotilassa pysyäkseni hereillä.
Ruotsin tunti ei ollut lainkaan parempi. Minä yksin ykkösten kanssa. Tuntuu, että kaikki tuijottaa.
"Mitä toi tekee täällä?" "Ruma läski" Niin ne vilkuilee minua tyhmää lasta ja mä tuijotan tiukasti taululle, samalla kun haron hiuksia ja yritän saada niistä vähemmän likaisen näköiset.
"Tällä kurssilla tehdään sitten paljon paritöitä, enkä mä halua nähdä ainuttakaan mutrusuuta, kun käsken teidät parin viereen." Voiko ihmistä saada ahdistuneemmaksi? Pakko mennä puhumaan opolle, josko saisin jättää noi parisetit joillekin muille. Ei oo mikään ongelma parityöskennellä hyvien ystävien kanssa, mutta että joku ventovieras sanataituri. Ä-ää.

Koulun jälkeen suuntasin mummolaan. Mummo ei ollut kotona ja siitähän se helvetti irtosi. Ruokaaruokaaruokaa. Oksennusoksennusoksennus. Lisää ruokaa. Hehe. Käynpä ostamassa kiinalaista. En ees muista mille ruoka maistui. Nopeasti kaikki suuhun ja takaisin kakomaan vessanpöntön ääreen. Pahaa oloa. Mikään ei oiken maistu millekään, eikä mitään tee erityisesti enää edes mieli. Silti pakko syödä! Lupauksia viimeisestä oksennuskerrasta ja vartin päästä lupauksen kumoaminen. Ilmoitin jokaiseen kokoukseen, etten pääse paikalle, kun mulla on migreeni. Ohjaajaparillekin ilmoitin, etten pääse ohjaukseen migreenin vuoksi. Voihan vittu nyt! Niin mä sitten 6h bulimioin yksin mummollassa ja söin kaapit tyhjäksi. En mä tiiä taaskaan mitä mä teen. Ajattelisi, että nyt kun en sitten mitään velvollisuuksiakaan hoitanut, niin voimia riittäisi ja olisi levännyt olo. Voitte arvata; Ei muuten ole! Nyt mä lihon ja ahdistun. Kotona oli pakko saada vielä kaakaota ja keksiä. Hmm. Vähän suklaata.
En tiiä mitä huomisestakaan tulee, koska ei tää olo tällä hetkellä tunnu mitenkään erityisen kukoistavalle. Läskiahdistukset on nousseet jälleen suurina pintaan, mikä aiheuttaa jatkuvaa ruuan ja urheilun pohtimista, mikä taas aiheuttaa suurta ahdistusta ja kasvattaa entisestään totaalisen romahtamisen riskiä. (+mun vaatimukset itseäni kohtaan on varsinkin urheiluja kohtaan vähintäänkin epärealistiset ja sit kun en millään jaksa toteuttaa sekopäistä urheilusuunnitelmaani, niin se luuseriolo on moninkertainen ja samoin itseinho)

Äidinkin kanssa juteltiin jälleen, kun itkin äsken sänkyni laidalla. Lohdutti ja oli ymmärtäväinen. Mä en oikein olisi aiemmin osannut uskoa, että äiti osaisi ymmärtää noin hyvin. Jotenkin musta tuntui, että mulle naurettais selän takana, kun oon tällanen heikko paska. Iskänkin kommentit masentuneista ihmisistä on ollut välillä aika loukkaavia, mutta nyt sekin vaan yrittää auttaa omalla kömpelöllä tavallaan. On ne rakkaita..
Äiti aikoo kertoa mun joillekin opettajille, et oon vähän alavireinen, kun ei ne koulussa mun "tilanteesta" mitään tiedä. Ehkä ihan hyvä idea. Kai? Ehdotteli noi vanhemmat, että pitäiskö mun näitten kerhojen ja jumppienkin ohjaukset jättää tältä keväältä, että jäisi edes vähän voimia koulunkäyntiin. Mut mistä mä sit saan rahaa vetää pään täyteen? Lupaili noi sit jotain kotihommia, mistä voisin saada vähän tienestejä.
 Milloin tää mun elämä on mennyt tällaseks? Millon musta tuli tämmönen vammanen ihmisraato, joka ei meinaa pysyä elämässä kiinni enää millään? Nytkin yritän vaan tsempata itseäni perjantaihin asti ja olla tekemättä typeryyksiä, jotta pääsisin juopottelemaan kamujen kaa.

Maku paranee

Tänään tsemppasin itseni kouluun. Eikä ollut edes paha koulupäivä. Selvisin ihan kivasti, vaikka jouduinkin syömään kaksi kalapuikkoa ja hieman perunamuussia. Ihmetystä herätti kuitenkin kavereiden kommentit:
"Näytät tosi pirteälle tänään" "Säkin vissiin oot koulumotivaation kerännyt." "Oot jotenkin tosi ilosen olonen" En oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Hehe. Jepjep.

Sain varattua ajan opolle torstaiksi. Äiti käski mainitsemaan mun mielialavaihteluista ja siitä, että oon käynyt juttelee psykologille. Kertomaan myös, että mun uniongelmat ovat osasyitä mun koulun poissaoloihin. En haluisi.
Huominen ahdistaa ja vähän meinaa itkettääkin*. (<- *Huominen ja iltapala, jonka söin) Pitäisi uskaltautua matikan ja ruotsin 2kursseille, mutta mulla on vahva aavistus, etten millään jaksa ainakaan molempia kantaa kunnialla maaliin saakkaa. En ainakaa tällähetkellä. Kummalakaan noista kursseista ei edes ole ketään mun kavereita ja joudun laittamaan itseni nöyryytettäväksi ykkösten eteen. Jippii.

Koko huominen päivä pitää muutenkin kulkea erilaisista kerhoja sun muita koskevista kokouksista kokouksiin. Pitäisi pohtia huomisen ruokailutkin. En oikein haluaisi syödä mitään, kun pitää pitää välipäivä urheilusta. Mummoa kuitenkin pitäisi moikata ja siellä joutuu aina syömään...
Oon vähän sekasin ja rikki jo valmiiksi ja nyt on vasta maanantai. Tekisi vähän mieli ahmia, mutta yritän pitää järjen päässäni. Perjantain kalorit ahdistaa etukäteen, kun pitää lähteä ryyppäämään ja juhlimaan kaverin synttäreitä. Haluisin nähä sitä yhtäkin, mutten kehtaa sitä vaatimalla vaatia tulemaan. Pitkä matkakin ja kaikki... enkä oikein tiiä oisko mulla pokkaa yövyttää sitä meilläkään. Aamut ei oo mun vahvuuksia. Vitsi miten vaikeeta tää elämä.

Päiväni piristys. xd